Avioero ja uudelleenavioituminen

Sisällys

Johdanto
Mitä avioliitto on?
2.1 Avioliitto on liitto
2.2 Avoliitto ei ole liitto
2.3 Uusi itsenäinen sosiaalinen yksikkö
2.4 Heteroseksuaalisuus
2.5 Yksiavioisuus
2.6 Elinikäisyys
2.7 Seksuaalisuus vain avioliitossa
Kysymys Mooseksen lain erokirjakäytännöstä
Jumalan ja Israelin suhteen kuvaaminen avioliittona
Jeesuksen opetus avioerosta ja uudelleenavioitumisesta
Apostolien opetus avioerosta ja uudelleenavioitumisesta
Avioitumisen motiivit ja annetun lupauksen merkitys
Tyypillisiä vastaväitteitä
8.1 Sentimentaaliset, subjektiiviset tai seksiin perustuvat vastaväitteet
8.2 Raamattuun perustuvat vastaväitteet
8.3 Väärinkäytöksiin perustuvat vastaväitteet
Käytännön kysymyksiä
Avioero ja uudelleenavioituminen kirkkohistoriassa

1. Johdanto

Avioerot ja uudelleenavioitumiset ovat yleistyneet Suomessa toisesta maailmansodasta alkaen, ja 1960-luvulta lähtien tahti on vain kiihtynyt. Kristillisten seurakuntien, herätysliikkeiden ja järjestöjen keskuudessa vastaava kehityskulku on tapahtunut viiveellä, mutta täysin samansuuntaisesti. Voisi luulla, että tämän takia seurakunnissa opetettaisiin paljon enemmän kuin aiemmin siitä, mitä Raamattu opettaa avioerosta ja uudelleenavioitumisesta. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan täysin päinvastaisesti! Seurakuntien pastorit, julistajat ja opettajat ovat tyystin vaienneet näistä asioista, jotta eivät loukkaisi kuulijakunnassa niitä ihmisiä, jotka ovat eronneet ja ehkä myös menneet uusiin naimisiin.

Avioerosta on uskallettu puhua vain sielunhoidollisena kysymyksenä – jollaisena se ei todellakaan ilmene Raamatussa. Mutta asian varsinaisesta ytimestä, sen moraalisesta ja hengellisestä puolesta, ei kukaan uskalla opettaa enää mitään. Ja jos siitä jotain opetetaan, on sanottava tyypillisesti maailmaan mukautuvaa liberalismia, jossa on annettu periksi ja osoitettu hyväksyntää avioeroille ja uudelleenavioitumisille. Raamatusta on korkeintaan etsitty porsaanreikiä uudelle moraalille. Siksi on välttämätöntä paneutua avioeroon ja varsinkin uudelleenavioitumiseen Raamatun näkökulmasta ja katsottava, mitä Jumalan sana opettaa asiasta.

2. Mitä avioliitto on?

Voidaksemme ymmärtää, mistä avioerossa ja uudelleenavioitumisessa on kyse, meidän on tutkittava ensin, mitä avioliitto on. Avioliitto on ihmiskunnan historiassa esipoliittinen instituutio, joka on ollut olemassa jo ennen järjestäytyneiden sivilisaatioiden syntyä. Raamatusta käy ilmi, että avioliitto on Jumalan keksintö, jonka hän on tarkoittanut miehen ja naisen välisen yhteiselämän muodoksi. 1. Mooseksen kirjan alusta selviää, että Jumala on asettanut avioliiton jo ennen syntiinlankeemusta ihmisten ollessa vielä paratiisissa. Tämä on merkittävä tieto. Avioliitto perustuu siis luomiseen, ei lankeemukseen eikä lunastukseen. Niinpä se on sama sekä uskoville että uskosta osattomille ihmisille. Ihmisen usko Jumalaan tai sen puute eivät muuta avioliittoa Jumalan silmissä toiseksi.

Avioliiton asetussanat löytyvät luomiskertomuksesta. Jumala sanoi: ”Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa, ja heistä tulee yksi liha.” (1. Moos. 2:24). Sekä Jeesus että Paavali siteerasivat normatiivisesti näitä avioliiton asetussanoja opettaessaan avioerosta, uudelleenavioitumisesta sekä väärästä ja oikeasta seksuaalisuudesta. Jeesus sanoi:

”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alussa 'loi heidät mieheksi ja naiseksi', ja sanoi: 'Sen tähden mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi'. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:4-6)

Samasta asiasta jatkaa Paavali 1. Korinttilaiskirjeessä: ”Ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, on samaa ruumista hänen kanssaan? Onhan sanottu: "Nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."” (1. Kor. 6:16)

Avioliiton luonteesta ja Jumalan tahdosta sitä koskien selviävät siten seuraavat alaotsikoidut asiat.

2.1 Avioliitto on liitto

”Heistä tulee yksi” (1. Moos. 2:24).

Avioliiton asetussanojen lisäksi Raamatussa on useita kohtia, joiden mukaan avioliitto ei ole luonteeltaan vain sopimus vaan liitto (mm. Hes. 16:8, Sananl. 2:17, Mal. 2:14). Tämä voi ensi kuulemalta tuntua mitättömältä seikalta, mutta se on erittäin olennainen tarkasteltaessa avioliiton luonnetta ja merkitystä Raamatussa. Suomea äidinkielenään puhuva henkilö saattaa helposti tehdä sen virheen, että pitää lausetta ”avioliitto on liitto” samanlaisena kuin ilmaisua ”hauki on kala”, toisin sanoen itsestään selvänä tautologiana, koska liitto-sana on osana avioliitto-sanaa. Kuitenkin useimmissa muissa kielissä sanojen ”avioliitto” ja ”liitto” kanta on eri. Esimerkiksi englannissa nämä termit ovat ”marriage” ja ”union”.

Sopimus voi olla kahden (tai useamman) osapuolen täysin vapaasti muotoilema yhteisymmärrys melkeinpä mistä tahansa asiasta melkein millä tahansa ehdoilla, kunhan vain kaikki osapuolet ovat yksimielisiä ehdoista. Tällaiseksi esimerkiksi homoavioliittojen ja moniavioisuuden kannattajat haluavat avioliiton saattaa yhteiskunnan lainsäädännössä. Mutta tällöin ei ole enää kysymys liitosta eikä myöskään avioliitosta sen alkuperäisessä ja raamatullisessa merkityksessä, sillä avioliitto ei ole vain sopimus vaan se on liitto, johon kuuluvat erityiset ehdot.

Liitto puolestaan tarkoittaa yhdeksi tulemista (tästä tulee mm. englannin sana ”union”, lat. unus, yksi). Siinä on kysymys syvemmästä yhteenliittymisestä ja sitovammasta lupauksesta. Esimerkiksi valtioliitossa kaksi valtiota tulee yhdeksi. Ja sotilasliitossa hyökkäys mitä tahansa liiton jäsenmaata vastaan tarkoittaa hyökkäystä koko liittoa ja siten kaikkia sen jäsenmaita vastaan. Näin myös Raamattu määrittelee avioliiton aivan alussa:

”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24)

Jeesus kommentoi tätä vahvistaen luomiskertomuksen opetuksen: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?” Ja hän jatkoi: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:4-6)

Jeesus sanoo: ”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.” Kahden tulemisessa yhdeksi ei ole kysymys enää vain jostain osapuolten keskenään neuvottelemasta yhteisymmärryksestä, sopimuksesta, vaan paljon syvemmästä yhteenliittymästä, liitosta, jonka luonne on Jumalan määrittelemä.

Uudessa testamentissa kirjoitetaan yhtenevästi avioliitosta luomiskertomuksen asetussanoja kommentoiden: ”Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."” (Ef. 5:28-31)

Paavali kirjoittaa: ”Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan”. Aviomies ja aviovaimo ovat yhtä ruumista niin, että jos mies rakastaa vaimoaan, hän rakastaa omaa ruumistaan. Ja toki tämä periaate toimii myös päinvastoin, eli jos mies vihaa vaimoaan, hän vihaa itseään ja siten myös vahingoittaa itseään. Avioliitto kuvataan yhtenä ruumiina olemisena. Niin kiinteä on liitto, että se tekee kahdesta ruumiista hengellisesti yhden.

Kun avioliitto on tätä, mitä tarkoittaakaan silloin avioero! Sehän merkitsee yhden lihan, yhden ruumiin repimistä erilleen. Kyse ei ole vain jostain sellaisesta, että sopimuksen jonkin pykälän rikkoontuessa sopimus raukeaa, vaan kyse on liiton tuhoutumisesta ja siten sen osapuolten vaurioitumisesta.

Raamatussa avioliitto on paitsi Jumalan luoma ja asettama instituutio myös Jumalan toimesta solmittava liitto. Jumala on se, joka avioiduttaessa liittää puolisot toisiinsa. Tätä alleviivaa Jeesus sanoessaan: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:6)

Liitto lakkaa olemasta, kun sen jokin osapuoli lakkaa olemasta. Raamatun mukaan avioliitto lakkaa vasta toisen (tai molempien) osapuolen kuollessa. Koska avioliitto on Jumalan yhdistämä liitto, vain hänellä on valta erottaa siitä. Jumala erottaa avioliitosta kuoleman kautta (vrt. Matt. 22:30). Avioero taas on ihmisen tapa erottaa. Sitä Jeesus ei sallinut, koska se on astumista Jumalan paikalle. Avioliitto päättyy Jumalan järjestyksen mukaan vasta kuolemaan:

”Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa. Mutta jos mies kuolee, nainen vapautuu siitä laista, joka sitoi hänet mieheen. Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa.” (Room. 7:2-3)

2.2 Avoliitto ei ole liitto

Koska Raamatun mukaan avioliitto on liitto (Hes. 16:8, Sananl. 2:17, Mal. 2:14), ei siis vain jokin yhteisymmärrykseen perustuva sopimus, pätevät siihen yleiset Raamatussa mainitut liiton solmimista koskevat ehdot. Raamatussa mainitaan useita liittoja ihmisten välillä sekä ihmisten ja Jumalan välillä. Kaikille niille on yhteistä ensinnäkin se, että niissä on lupaus, ehdot ja merkki. Näiden lisäksi Jumalan suurissa armoliitoissa (Nooan liitto, Aabrahamin liitto, Siinai-vuoren liitto ja Uusi liitto) on jokin erityinen Jumalan suosio, joka kohtaa ihmisiä.

Kihlaus on Raamatussa lupaus avioliitosta. Kuitenkaan lupaus liitosta ei ole sama kuin itse liitto, joten kihlaus ei vielä oikeuta avioliiton voimaan astuessa saataviin asioihin kuten seksiin tai perintöoikeuteen (2. Kor. 11:2, 5. Moos. 20:7).

Avioliiton ehtona on Raamatussa elinikäinen uskollisuus. Ero on kadottava synti. Aviopuolisoiden tulee pysyä uskollisina toisilleen ”...myötä ja vastoin käymisessä, kunnes kuolema teidät erottaa...” Vasta kuolema päättää avioliiton (Room. 7:2-3). Ihminen ei siitä saa erota (Matt. 19:6), eikä eronnut saa mennä uudelleen naimisiin (Matt. 5:32).

Avioliiton merkki on sormus, jonka sulhanen pujottaa morsiamen nimettömään. Tuo sormus muistuttaa heitä, että he kuuluvat toisilleen. Sormus muistuttaa myös ulkopuolisia, että tuo kuuluu tuolle. Se julistaa avioliiton loukkaamattomuutta ja puolisoiden keskinäistä sitoutumista rakastaa toisiaan. Sormus on Raamatussa yleisesti liiton merkki (1. Moos. 41:42, Luuk. 15:22). Sormuksen piilottaminen viestii liiton häpeämisestä.

Avoliitosta kaikki nämä tekijät puuttuvat. Siinä ei ole kihlausta eikä elinikäistä uskollisuusvelvoitetta eikä liiton vihkisormusta. Avoliitto ei täytä yhtään liiton edellytystä.

Liitto ei ole liitto myöskään ilman todistajia. Tämä periaate on päivänselvä sekä arkijärjellä ajateltuna että Raamatun mukaan. Raamatussa liitoilla on todistajat (Jes. 33:8, Ruut 4:9-11, Jes. 8:1-3, Joos. 9:15, Jer. 32:9-12, Jer. 32:25, Jer. 32:44, 1. Moos. 31:48, 5. Moos. 30:19, Joos. 22:34). Se kuuluu liiton olemukseen. Erityisesti avioliiton todistajat ovat esillä Ruutin ja Jesajan avioituessa (Ruut 4:9-11, Jes. 8:1-3). Tämä todistajien vaatimus on ehdoton (5. Moos. 19:15, Matt. 18:16). Samalla se edellyttää julkisuutta, sillä jos joku todistaa vain itsestään (esim. omasta avoliitostaan sukulaisilleen), hänen todistuksensa ei ole pätevä (Joh. 3:31).

Tämä asia liittyy myös seurakuntakuriin. Raamattu pitää avioeroa aviorikoksena (Luuk. 16:18), hyvin vakavana rikoksena. Jumala sanoo tuomitsevansa avionrikkojat (Hepr. 13:4), mutta tuomioon (rangaistuksen langettamiseen) velvoitetaan myös yhteiskuntaa (3. Moos. 20:10) ja seurakuntaa (1. Kor. 5:1-5). Kuitenkaan yhteiskunnan ja seurakunnan ei ole mahdollista toteuttaa Jumalan sanan määräämää velvoitetta ja rankaista asianomaisia ellei ole varmuutta, kuka on naimisissa ja kuka ei. Niinpä avioliitolla on jo hyvin varhain ollut julkinen solmimistapahtuma, vihkiminen, jonka kautta asia on tehty kaikkien tiettäväksi. Kyseessä ei siis ole vain kahden henkilön keskinäinen sopimus.

Jos pari on vain keskenään sopinut asiasta ja sitten tulee ero tai uskottomuutta, voi toinen osapuoli kiistää koskaan olleensakaan naimisissa. Niinpä Raamattu puhuu siitä, että jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan läsnäollessa (5. Moos. 19:15), sillä muutoin yhteiskunnallinen menettely ei ole mahdollista. Tämä pätee sekä lupauksiin, liittoihin että jo tapahtuneisiin rikkomuksiin. Tästä syystä avioliittoon on liittynyt kirjallinen liittosopimus (Tob. 7:11-13^[*]), todistajat (Ruut 4:9-11, Jes. 8:1-3) ja vala (Sananl. 2:17, Hes. 16:8), jonka vannominen on voitu vahvistaa ulkopuolisten toimesta, muussa tapauksessa vala ei ole sitova. Avioliitto on siis yhteiskunnallinen asia. Vahvistamattomat yhdessä asumiset eli avoliitot sen sijaan eivät sitä ole.

Sen lisäksi, että yhteiskunnan tulee olla tietoinen avioliitoista, myös seurakunnan tulee olla tietoisia niistä, sillä muussa tapauksessa Jumalan sanan velvoittama seurakuntakuri ei ole mahdollista (Matt. 18:15). Seurakunta ei siis voi rankaista (erottaa) katumukseen taipumatonta avionrikkojaa Raamatun edellyttämällä tavalla (1. Kor. 5:1-2), jos se ei tiedä, kuka on naimisissa.

Avoliitto ei täytä mitään näistä avioliiton edellytyksistä, joten sitä ei voi pitää mitenkään päin samana asiana kuin avioliitto. Avoliitto on muutoinkin jo terminä ristiriitainen. Kuinka liitto voisi olla avoin? On muutenkin ilmeistä, että avoliitossa ei ole kyse liitosta vaan vain vapaasta sopimisesta. Olisikin parempi puhua avosuhteesta avoliiton sijaan ja mies-/naisystävästä avopuolison sijaan. Avioliiton ominaisuuksista on myös tiettyjä seurauksia, jotka määrittävät avioliiton luonnetta:

Subjektiiviset ominaisuudet (velvoittavat Jumalan edessä):

Lupaus (kihlaus) => Näkyvyys
Ehdot (uskollisuus) => Elinikäisyys
Merkki (sormus) => Julkisuus

Objektiiviset ominaisuudet (velvoittavat ihmisten edessä):

Todistajat => Todistettavuus
Vala (avioliittolupaus) => Rikkomattomuus
Vihkiminen => Lain voima, seurakunnallisuus
(Kirjallinen) liittosopimus => Lain voima, yhteiskunnallisuus

Avioliitto on solmittu vihkimällä, yhtenä erityisenä hetkenä niin, että voidaan objektiivisesti sanoa, minä päivänä ja hetkenä pari ei ole ollut vielä naimisissa, ja mistä päivästä ja hetkestä eteenpäin he ovat olleet naimisissa. Jos näin ei ole asian laita, kyseessä ei ole avioliitto. Avioliitolla on myös todistajat, jotka ovat olleet läsnä avioliiton solmimisessa tietoisina siitä, mitä tuossa hetkessä on tapahtunut. Jos näin ei ole asian laita, kyseessä ei ole avioliitto. Avioliiton alkaessa on annettu todistajien kuullen ja läsnä ollessa avioliittolupaus molempien puolisoiden toimesta. Jos näin ei ole asian laita, kyseessä ei ole avioliitto. Jos avioliitto on solmittu siten, että se on saanut lain voiman (useimmiten kirjallisen) liittosopimuksen kautta, kyseessä on avioliitto.

Erityisesti katolisissa maissa avioeroa ja uudelleenavioitumista on pyritty oikeuttamaan siten, että ensimmäisen avioliiton solmimisesta on (muka) löydetty jotain puutteita, joiden perusteella näin luotua suhdetta ei voisikaan pitää pätevänä avioliittona. Tämä on kuitenkin itsepetosta (ja usein ihan oikeakin petos lain edessä). Sellainen selittely kuin: ”Emme laittaneet sormuksia sormiimme.”, ei tee avioliitosta ei-avioliittoa. Niillä on toki merkitystä Jumalan edessä ja puolisoille keskenään, mutta avioliittoa eivät nämä niin sanotut subjektiiviset merkit tee pätemättömäksi. Samoin sitä eivät tee pätemättömäksi kihlauksen puuttuminen tai puolisoiden ajatus uskottomuuden tai avioeron mahdollisuudesta. Sen sijaan objektiiviset ominaisuudet pätevät. Jos avioliitto on solmittu vihkimällä tiettynä objektiivisesti määriteltynä päivänä ja hetkenä, jos siinä on annettu avioliittolupaus todistajien läsnä ollessa, ja jos liitto on saatettu lainvoimaiseksi yhteiskunnassa, kyseessä on avioliitto.

Mutta avoliitto, niin kuin edellä todettua, ei ole avioliitto. Se on Jumalan silmissä haureutta ja syntiä, josta on tehtävä parannus, mikäli tahtoo päästä taivaaseen ja välttää Jumalan tuomion. Parannus voi tapahtua joko avoliitosta eroamalla tai naimisiin menemällä. Nämä kaksi ovat vaihtoehtoina siksi, että kyseessä ei ole avioliitto. Mutta avoliittoon jääminen ei saa olla vaihtoehto kenellekään, joka aikoo uskoa Jeesukseen.

Myöskään kihlauksen purkaminen ei ole väärin, mikäli sen tekee oikealla motiivilla, koska kyseessä ei ole vielä avioliitto vaan vasta lupaus liitosta. Kihlautuessa ei ole menty naimisiin, vaikka lupaus siitä onkin annettu. Kihloihin meno ilman kosintaa on kuitenkin väärin, sillä siinä ei ole ymmärretty, mistä kihlautumisessa ja avioliitossa on kyse. Kihlauksen tulee olla seuraus myönteisestä vastauksesta kosintaan (lupaus). Silloin saa olla epäselvää enää vain häiden ajankohta. Koska kihlaus ei ole vielä avioliitto, se ei oikeuta mihinkään avioliittoon kuuluviin asioihin kuten seksiin, yhteen muuttamiseen tai omaisuuden yhdistämiseen (2. Kor. 11:2, 5. Moos. 20:7).

2.3 Uusi itsenäinen sosiaalinen yksikkö

”Mies luopukoon isästään ja äidistään” (1. Moos. 2:24)

Avioliitto merkitsee myös uuden sosiaalisen yksikön syntyä. Oikein järjestetyn yhteiskunnan perusyksikkönä tulee olla ensisijaisesti avioliitto, ei yksilö. Vasta tätä seuraavat muut jaottelut. Avioliiton syntyminen merkitsee siten puolisoiden vanhojen perheiden jättämistä. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät aviopuolisot saa jäädä elämään vanhempiensa yhteyteen. Tämä tarkoittaa toki myös muuttamista erille vanhemmista, mutta erityisesti sitä, että miehen vanhempien ja naisen vanhempien valta suhteessa lapsiinsa katkeaa. Tai ainakin sen tulee katketa. Tämä tekee lapsiavioliitot käytännössä mahdottomiksi Raamatun näkökulmasta tarkasteltuna. Samoin, koska avioliiton päämääränä on suvun jatkaminen, eivät sukukypsyyttä vailla olevat voi eivätkä saa mennä naimisiin. Tämä päämääräisyys on olemuksellinen periaate, joka ei tule tehtyä tyhjäksi silloinkaan, jos puolisot eivät voi (tai halua) saada lapsia.

Näin ollen aviomiehen isä ei saa määrätä poikansa asioista enää avioitumisen jälkeen. Hän ei voi perustella hallintaansa sillä, että hän on perheen pää, koska poika ei avioiduttuaan kuulu enää hänen perheeseensä, vaan on syntynyt uusi perhe, uusi yhteiskunnallinen yksikkö.

Luomiskertomuksesta löytyviä avioliiton asetussanoja tarkasteltaessa voi mieleen nousta seuraavanlainen kysymys: ”Miksi miehen tulee irrottautua vanhemmistaan: isästään ja äidistään? Miksi tätä ohjetta ei anneta naiselle, vaikka on ilmeistä, että myös naisen tulee jättää lapsuuden koti avioituessaan?”

Koska Jumala on tarkoittanut miehelle perheen pään eli perheen johtajan tehtävän, hän ei voi silloin olla enää vanhempiensa alainen, niin kuin lapsi. Naiselle taas tämä ei ole niin keskeinen asia, vaikka se häntäkin jollain tavalla koskee, sillä nainen voi siirtyä sujuvasti isänsä perheestä, isänsä alaisuudesta aviomiehensä alaisuuteen. Hänen ei tarvitse (eikä hän saa) olla perheen pää. Mutta mies ei voi toimia perheen johtajana, jolle vaimo on alamainen, ellei hän ole ensin itsenäistynyt. Naisen on hyvin vaikea kunnioittaa miestään, jos tämä on edelleen henkisesti kiinni äidin helmoissa ikään kuin suurena pikkupoikana, lapsen asemassa ja roolissa.

Raamatussa kehotetaan lapsia olemaan alamaisia vanhemmilleen:

”Lapset, olkaa vanhemmillenne (siis sekä isälle että äidille) kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" - tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus - "että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä."” (Ef. 6:1-3)

Mies on lapsena ja nuorena alamainen isälleen ja äidilleen (tai ainakin hänen tulisi olla), mutta kun hän aikuistuu, hänen tulee jättää isänsä ja äitinsä alaisuus, jotta hän voisi myöhemmin olla itse uuden perheen pää, jolle ollaan alamaisia. Jos mies avioliitossa ollessaan on edelleen henkisesti kiinni vanhemmissaan, syntyy erittäin epäterve auktoriteettiketju. Tällöin uuden perheen todellinen pää löytyy miehen lapsuuden perheestä isän ja äidin muodossa. Varsinkin äidin asema on tällöin hyvin epäterve, koska hänestä tulee käytännössä (yhdessä miehensä kanssa) uuden perheen pää, ja tätä asemaa Jumala ei ole tarkoittanut naiselle! On syytä muistaa, että lapsen roolissa ollaan alamaisia sekä isälle että äidille. Raamattu ei tunne lapsen alamaisuutta vain isälleen. Tämäkin on Jumalan luoma järjestys.

Jumala on luonut murrosiän sitä varten, että lapsi irrottautuisi vanhemmistaan henkisesti. Viisaasti toimivat vanhemmat antavat nuoren kokeilla siipiään askel askeleelta. Jos vanhemmat eivät huolehdi lapsestaan, lapsi joutuu ottamaan liian paljon vastuuta liian aikaisin, ja silloin päädytään ongelmiin. Mutta ongelmiin päädytään myös silloin, jos vanhemmat ovat ylihuolehtivia, takertuvia ja haluavat pitää lapsensa lapsena vielä tämän aikuisiällä. Tällainen aikuisikäisen lapsen syndrooma estää varsinkin miestä koskaan tulemasta perheen pääksi Jumalan tahtomassa ja tarkoittamassa mielessä. Jos hän avioituu, seurauksena on vain ongelmia.

Miehen on Jumalan omien sanojen mukaan jätettävä lapsuutensa koti ja itsenäistyttävä. Hänen on irtauduttava isästään ja varsinkin äidistään, joka mielellään pitäisi pikkupoikansa ikuisesti pikkupoikana. Hänen on myös asuttava omillaan, mutta pelkkä lapsuuden kodista poismuutto ei kuitenkaan auta, jos henkinen side muutoin on vielä olemassa. Itse asiassa mikään fyysinen asia, edes vanhempien kuolema ei katkaise henkistä sidettä, ellei mies itse katkaise sitä hylkäämällä isänsä ja äitinsä. Vanhempien hahmo ja ajatukset saattavat dominoida ajattelua vielä heidän kuolemansakin jälkeen, jos asialle ei aktiivisesti tee jotain.

Vasta kun mies on jättänyt isänsä ja äitinsä, hän voi liittyä vaimoonsa, avioitua. Henkisesti vanhemmissaan kiinni oleva mies ei voi todellisesti toimia perheen päänä eikä ottaa vastuuta vaimostaan ja lapsistaan. Miehen on jätettävä kaikki lapsuuteen liittyvä taakseen:

”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.” (1. Kor. 13:11)

Vaikka vanhemmista irrottautuminen on tietyssä mielessä tärkeää myös naiselle, se ei ole hänelle niin keskeistä kuin miehelle. Nainen pystyy siirtymään suoraan isänsä kodista miehen kotiin, isänsä alamaisuudesta miehensä alamaisuuteen, mutta mies ei voi (eikä saa) tehdä näin. Miehen on irrottauduttava ensin, tultava itsenäiseksi ja muutettava erilleen vanhemmistaan. Vasta sen jälkeen hän voi toimia uuden perheen päänä ja muuttaa vaimonsa kanssa yhteen.

Tietenkään avioliittoa ei tee ei-avioliitoksi se, jos mies avioituessaan muuttaa suoraan vanhempiensa kodista vaimon kanssa yhteen. Mutta tämä on epäterve järjestys, joka vie avioliiton epävakaammalle pohjalle kuin mille Jumala on sen tarkoittanut. Näin ollen se nostaa avioeron todennäköisyyttä. Vaikka mies muuttaisi omilleen vanhempiensa kodista, mutta on edelleen henkisesti kiinni vanhemmissaan, on tilanne sama. Hän ei kykene olemaan perheen pää Raamatun opettamalla tavalla. Tällöin on avioliitto myös hatarammalla pohjalla.

Joidenkin sinkkuuttaan kipuilevien uskovien miesten kohdalla saattaa olla kyse tällaisesta väärästä siteestä vanhempiin tai muunlaisesta lapsen roolin päällä olosta, vaikkei sitä itse huomaisikaan. Tämä saattaa olla syynä siihen, miksi Jumala ei ole vielä nähnyt hyväksi johdattaa vaimoa.

Joku voi myös kysellä, miksi Jumala ei anna hänelle vaimoa, vaikka hänellä on kauheasti tarpeita ja yksinäisyys on kivuliasta. Tällöin on hyvä kysyä itseltään: ”Haluanko vaimon vain omien tarpeiden tyydyttymisen takia vai toteuttaakseni Jumalan miehelle antamaa tehtävää perheen päänä?” Jumala ei ole luonut avioliittoa itsetyydytyksen välineeksi vaan seuraavan sukupolven turvalliseksi kasvupaikaksi sekä tueksi puolisoille heidän täyttäessään niitä tehtäviä, jotka Jumala on heille antanut.

Tämän lisäksi miehen on syytä kysyä itseltään: ”Olenko valmis ja halukas tilanteeseen, jossa minä kannan perhettä, jolloin vaimo ja lapset voivat tukeutua minuun? Vai tulisiko avioliitossa vastaan tilanne, jossa minä tukeutuisin vaimooni, jossa hän kannattelisi minua ja pitäisi perhettä yllä minun sijaani?” Jos jälkimmäinen tilanne on todennäköisempi, Jumala varmaankin haluaa ensin kasvattaa (ja parantaa) niin, että mies kykenee olemaan vahvempi osapuoli ja kantamaan perheen silloinkin, kun vaimo ei kykene tekemään mitään perheen eikä miehensä eteen.

Jumala ei ole mielistynyt luuserimiehiin, jotka etsivät naisesta tukea heikkouteensa ja avioliitosta pelastusta omalle elämälleen. Miehen on oltava vahva niin, että nainen saa tukeutua häneen eikä päinvastoin. Naisen on voitava kokea, että hän saa olla heikko ja että hän voi turvallisesti käpertyä miehensä kainaloon. Kun mies on henkisesti vahva ja pystyy ottamaan vastuun vaimostaan ja perheestään, hän myös saa osakseen vaimonsa kunnioituksen ja arvostuksen. Tämä vahvistaa häntä – erityisesti hänen miehisyyttään – ja se on Jumalan tarkoitus.

”Ole luja ja ole mies!” (1. Kun. 2:2)

Tietysti miehellä voi olla sisäistä rikkinäisyyttä ja kipua, joka voi olla tullut esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden koulukiusaamisesta tai lapsuuden kodin ongelmista kuten vanhempien avioerosta. Vanhempien avioero on lapselle yleisesti ottaen katastrofi. Tällöin joku voi kysyä: ”Kuinka sitten rikkinäisenä oikein voi olla vahva?” Vastaus on tämä: Vahvuus on arvoissa ja asenteissa. Olennaista on, että ei etsi aviopuolisoa lääkkeeksi omaan rikkinäisyyteen eikä hae siitä parantumista. Avioliitto on eri tehtävää varten. Nainen ei ole ”haavanhoitopaketti” sisäiseen rikkinäisyyteen. Niin kauan kun ei ole sisäistänyt tätä, ei ehkä ole avioliiton aika vielä elämässä.

Se mikä parantaa haavoja, ovat rakkaudelliset ystävyyssuhteet. Hanki niitä! Hanki hyviä uskovia ystäviä, joilta saat hyväksyntää sellaisena kuin olet, välittämistä ja ystävällisyyttä. Se parantaa. Parantumista voi tukea myös psykoterapia. Mutta rakkaudelliset ystävyyssuhteet ovat ensisijaisempia sen tähden, että ne koskettavat ihmistä kokonaisvaltaisemmin kuin keskusteluapu, joka toki on tärkeää sekin.

Tietenkään kukaan ei ole koskaan täysin valmis eikä täysin ehjä, joten ei pidä ajatella, että täytyisi ensin tulla täydelliseksi, voidakseen avioitua. Siitä ei ole nyt kysymys. Kyse on siitä, millä asenteilla ja arvoilla avioituu.

2.4 Heteroseksuaalisuus

”Hän loi heidät mieheksi ja naiseksi” (1. Moos. 1:27).

Jumala loi miehelle kumppaniksi naisen, ei toista miestä. Myöskään mikään eläimistä ei soveltunut kumppaniksi (1. Moos. 2:18-20). Luomiskertomus sulkee pois eläimiin sekaantumisen lisäksi kaiken homoseksuaalisuuden. Jo niinkin perustava biologinen tosiasia kuin miehen ja naisen erilaiset mutta täydellisesti yhteen sopivat sukupuolielimet osoittavat Jumalan luomistahtoa. Kaksi miestä tai kaksi naista eivät tähän kykene. He voivat korkeintaan etäisesti jäljitellä yhdyntää käyttämällä suuta, käsiä ja peräaukkoa. Näin jo pelkkä ihmisen anatomia osoittaa, ettei Jumala ole tarkoittanut eikä luonut ketään homoksi. Homoseksuaalisuus, eläimiin sekaantuminen ja kaikki muutkin seksuaaliset poikkeavuudet ovat tulleet maailmaan vasta syntiinlankeemuksen jälkeen, sen turmelevan vaikutuksen kautta.

Heteroseksuaalisuus ei ole kuitenkaan ainoa avioliiton sisältö. Siihen liittyy muutakin kuten elinikäisyyden vaatimus, liitto-luonne, uskollisuus ja yksiavioisuus. Joku saattaa puolustaa uudelleenavioitumista sillä, että ihminen on niin seksuaalinen olento, että useimmat eivät pysty elämään selibaatissa. Mutta jos seksuaalinen tarve on oikeutus uudelle avioliitolle, ei ole loogista vaatia tällöin homoilta pidättäytymistä homosuhteista.

Raamatusta käy ilmi, että avioliitto on Jumalan luoma ja suunnittelema yhteiselämän muoto miehen ja naisen välille, joka on asetettu maailmaan jo ihmisen luomisen yhteydessä ennen syntiinlankeemusta (1. Moos. 2:24). Kyseessä on siis jokin sellainen asia, joka on tarkoitettu ihmiselle jo sen perusteella, millaiseksi Jumala on hänet rakentanut, ei siis vain suojarakennelmaksi syntiin langenneessa maailmassa ihmisen pahuuden pitämiseksi aisoissa.

Näin ollen avioliittoa määriteltäessä ei voi vedota sellaisiin tekijöihin, jotka pitävät avioliittoa vain synnin tekemistä estävänä karsinana. Siksi esimerkiksi niin sanotut ”homoavioliitot” eivät ole todellisia avioliittoja, vaikka ne olisivat kuinka yksiavioisia, parisuhdeuskollisia tai rakkaudellisia tahansa. Avioliitto perustuu luomiseen, siihen minkälaisiksi Jumala on ihmisen tarkoittanut ja tehnyt. Kuten edellä toin ilmi, Jumala ei ole luonut ketään homoksi vaan homous on tullut maailmaan vasta syntiinlankeemuksen yhteydessä, sen tuoman kirouksen ja turmeltuneisuuden kautta.

”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole haureuden harjoittajat (esiaviollinen seksi, avoliitto) eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat (avioero, uudelleenavioituminen, aviouskottomuus), eivät miesten kanssa makaavat miehet (homouden harjoittaminen), eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät.” (1. Kor. 6:9-10)

Yleisten liiton ehtojen lisäksi avioliittoon liittyy sukupuolisuuden velvoite. Tämä on päämäärähakuinen (teleologinen) periaate, joka pätee silloinkin, kun normaali seksuaalinen kanssakäyminen ei jostain syystä onnistu (esim. impotenssi, amputaatio tms.) Raamatussa sanotaan tästä selvästi:

”Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon. Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voitte keskittyä rukoukseen; palatkaa sitten taas yhteen. Muutenhan Saatana pääsee kiusaamaan teitä, kun ette kuitenkaan pysty hillitsemään itseänne. Sanon tämän myönnytyksenä enkä käskynä.” (1. Kor. 7:3-6)

Esimerkiksi avioliitossa, jossa nainen ei suostu harrastamaan lainkaan seksiä tai suostuu siihen perin harvoin, ei tapahdu Jumalan tahto. Tällöin nainen tekee syntiä paitsi miestään myös Jumalaa kohtaan. Tällaisissa avioliitoissa avioeron ja pettämisen todennäköisyydet ovat hyvin korkeita.

2.5 Yksiavioisuus

On myös tärkeää huomata, että Jumala loi alussa yhden miehen ja yhden naisen. Heille kahdelle hän osoitti yhdessä, yhtenä yksikkönä, tehtävän viljelemisestä ja varjelemisesta, lisääntymisestä ja maan täyttämisestä. Jumalan luomiseen perustuva tarkoitus on, että miehellä on vain yksi vaimo, ja että naisella on vain yksi mies. Vasta joskus kauan luomisen ja syntiinlankeemuksen jälkeen tulevat vastaan moniavioisuus, homoseksuaalisuus ynnä muut vääristymät.

Raamatussa kuvataan kyllä moniavioisia ihmisiä, mutta on tärkeää ymmärtää, että nämä suhteet eivät olleet Jumalan mieleen eivätkä Jumalan alkuperäisen tahdon mukaisia. Etenkin Vanhassa testamentissa kuvataan usein historiallisia tapahtumia ja tosiasioita neutraalisti ilman, että otettaisiin kantaa siihen, onko kyseinen menettely oikein vai väärin. Esimerkiksi kuningas Salomolla oli lukuisia vaimoja, mutta siitä ei seurannut hänelle mitään hyvää. Raamattu kertoo, että hän vanhemmalla iällä alkoi palvoa epäjumalia lukuisten vaimojensa takia (1. Kun. 11:1-3), vaikka Jumala oli nimenomaisesti kieltänyt moniavioisuuden (5. Moos. 17:17).

On tärkeää ymmärtää, että Jumalan järjestyksen mukaan avioliitto päättyy vasta toisen (tai molempien) osapuolten kuolemaan:

Jumalan silmissä mies ja vaimo ovat aviopari vaikka eroaisivatkin. Sen tähden uudelleenavioituminen on uskottomuutta ja aviorikos. Jos ihminen eroaa ja menee uusiin naimisiin, hänelle tulee tällöin kaksi puolisoa, mikäli ensimmäinen puoliso on elossa. Uudelleenavioituminen onkin Jumalan silmissä moniavioisuutta! Tätä raamatullista tosiasiaa moni ei ole valmis sanomaan ääneen.

Kyse on siinä mielessä ”kronologisesta” moniavioisuudesta, että ensimmäinen puoliso on hylätty. Moni muslimi kyseleekin aivan aiheellisesti: ”Tehän hylkäätte ensimmäisen puolison! Eikö se ole julmaa? Eikö ole parempi pitää huolta myös ensimmäisestä vaimosta, mikäli tämän kanssa on tullut ongelmia ja haluaa siksi ottaa toisen vaimon?” Raamatun mukaan moniavioisuus ei ole oikein, mutta niin ei ole myöskään avioeron jälkeinen uudelleenavioituminen, mikäli ensimmäinen puoliso on elossa. On täysin epäloogista hyväksyä uudelleenavioituminen, jos samaan aikaan vastustaa moniavioisuutta!

Mooseksen lain niin sanottu erokirjakäytäntö oli väliaikainen säädös Israelin teokratian ajaksi. (Palaan tähän kysymykseen tarkemmin myöhemmin.) On huomionarvoista, että tämä aika sijoittuu suurin piirtein samoille paikkeille kuin moniavioisuuden yleisyys. Alussa moniavioisuutta ei ollut, kuten ei ollut avioerolupaakaan (Matt. 19:4-6).

Pakkosiirtolaisuudesta palattuaan israelilaiset olivat ottaneet vaimoikseen vieraisiin kansoihin kuuluvia naisia (Esra 9:1), mikä oli Jumalan lakia vastaan (5. Moos. 23:4-9). Niinpä tällaiset avioliitot purettiin, ja vaimot lapsineen lähetettiin pois (Esra 10:3a). Käy myös ilmi, että tämän lisäksi israelilaiset eivät olleet pysyneet erossa muiden kansojen kauhistuttavista tavoista (Esra 9:1). On yleisesti tunnettua, että näihin tapoihin kuului aviouskottomuuden ja sukulaisavioliittojen lisäksi myös moniavioisuus (3. Moos. 18:8,18). Kun Sekanja sanoi Esralle, että meidän on tehtävä niin kuin Mooseksen laki vaatii (Esra 10:3b), hän toki viittasi siihen, ettei vieraiden kansojen naisia saa ottaa vaimoiksi, mutta tämä ei ole ainoa asia, jota laki tuossa tapauksessa vaati.

Nimittäin vieraina kansoina mainitaan Esran kirjassa kanaanilaiset, heettiläiset, perissiläiset, jebusilaiset, ammonilaiset, moabilaiset, egyptiläiset ja amorilaiset (Esra 9:1). Osasta näistä kansoista sanotaan Mooseksen laissa, että niihin kuuluvien kanssa ei saa avioitua lainkaan. Näitä kansoja ovat kanaanilaiset, heettiläiset, perissiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset (2. Moos. 34:11,16, 5. Moos. 7:1-3). Mutta osasta sanotaan, että avioituminen on sallittua tietyn määrän sukupolvia ollessa takana, jolloin näihin kansoihin kuuluva voidaan ottaa Israelin kansan yhteyteen. Näitä kansoja ovat moabilaiset ja egyptiläiset. 11. polven moabilainen voitiin ottaa kansaan (5. Moos. 23:4) kuten Jeesuksen esiäiti Ruut (Ruut 1:4), joka avioitui israelilaisen miehen kanssa (Ruut 4:9-13). Samoin 3. polven egyptiläinen (5. Moos. 23:8-9) voitiin ottaa kansaan. Esimerkiksi Salomon varsinainen, Jumalan hänelle tarkoittama vaimo oli egyptiläinen (1. Kun. 3:1), vaikka hän myöhemmin ottikin Jumalan tahdon vastaisesti monia muita vaimoja, vieläpä kielletyistä kansoista.

Näin ollen vaatimus täydestä etnisestä erottautumisesta ei ole Mooseksen lain vaatimus, mutta moniavioisuuden Mooseksen laki kieltää (5. Moos. 17:17). Esra oli erinomainen Mooseksen lain tuntija ja tiesi kyllä, mitä siellä sanotaan (Esra 7:6). Niinpä on oletettavaa, että vieraiden kansojen naisten ottaminen vaimoiksi ei ollut ainoa lain vaatima syy, jota Esra ja juutalaiset noudattivat. Suurempi tai ainakin yhtä tärkeä syy on ollut heidän elintapojensa mukaan eläminen. Nämä tavat ovat sisältäneet ilman muuta myös moniavioisuuden, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että muiden kansojen ohella myös egyptiläiset ja moabilaiset vaimot täytyi erottaa, vaikka laki sen salli, ja pitää vain ensimmäinen (juutalainen) vaimo.

Joka tapauksessa on historiallinen tosiasia, että Esran aika merkitsi moniavioisuuden loppua Israelissa. Tämä tapahtui pakkosiirtolaisuudesta palattaessa 400-luvulla eKr. Testamenttien välisenä aikana moniavioisuutta ei esiintynyt israelilaisten keskuudessa. Tämä oli tilanne myös tultaessa Jeesuksen aikaan. Näin ollen tulee ymmärrettäväksi myös se, miten profeetta Malakia (Esran aikalainen) kirjoittaa avioeroja vastaan:

”Te teette pahaa myös toisella tavalla. Siksi Herra ei katso enää suopeasti uhrilahjaanne eikä halua ottaa sitä vastaan teidän kädestänne, vaikka te peitätte hänen alttarinsa kyynelillä, itkette ja valitatte. Te kysytte: "Miksi?" Siksi, että olet hylännyt vaimosi, vaikka hän on sinun kumppanisi ja kuuluu liiton kansaan sinun kanssasi. Herra on todistaja teidän välillänne, sinun ja vaimosi, jonka otit jo nuoruudessasi. Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan! - Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka tahraa kätensä veriteolla, sanoo Herra Sebaot. Varokaa hylkäämästä vaimoanne!” (Mal. 2:13-16)

Malakian opetus merkitsee Mooseksen lain erokirjakäytännön (myönnytyksen) hylkäämistä ja palaamista yhteiskunnallisesta laista hengelliseen lakiin, Jumalan alkuperäiseen järjestykseen. Moniavioisuuden ja avioerojen sallimiset olivat molemmat väliaikaisia yhteiskunnallisia myönnytyksiä Israelissa. Ne eivät edusta Jumalan varsinaista tahtoa eivätkä hengellistä lakia. Moniavioisuuden ja uudelleenavioitumisen yhteyttä kuvaa hyvin myös se, että niiden lakkauttamiset osuivat samaan aikaan. Liberaalimpi avioerokäytäntö ja Hillelin ja Shammain ”avioerokoulukunnat” syntyivät vasta vuosisatoja Malakian ajan jälkeen, kun synagoga-juutalaisuus alkoi olla pääasiallinen uskonnon muoto Israelissa.

2.6 Elinikäisyys

”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:6)

Kun Jeesus siteerasi Jumalan lausumia avioliiton asetussanoja luomiskertomuksessa, hän liitti ne Jumalan itsensä ominaisuuksiin. Jumalalla on suvereeni valta ja oikeus kaikkeen asettamaansa ja kaikkeen, mitä hän tekee. Koska avioliitto on Jumalan voimaan saattama jo sen perusteella, millaiseksi hän ihmisen loi, ei ihmisen uskolla tai uskosta osattomuudella ole merkitystä lupauksen kannalta, sillä avioliittolupaus (vala) on joka tapauksessa annettu Jumalalle vastuullisena. Jokainen ihminen joutuu kerran vastaamaan kaikista teoistaan Jumalan tuomioistuimen edessä, ja siten myös kaikista antamistaan lupauksista, jotka hän on rikkonut.

”Luodessaan ihmisen Jumala teki hänet kaltaisekseen. Hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja hän siunasi heidät ja antoi heille nimeksi ihminen silloin kun heidät luotiin.” (1. Moos. 5:1-2)

Koska Jumala loi ihmisen Jumalan kuvaksi, ihminen heijastaa joitakin samoja piirteitä kuin mitä Jumalassa on. Toki ihminen ei ole jumala. Hän on vain kuva. Yhtä vähän kuin valokuva ihmisestä on ihminen, yhtä vähän ihminen on Jumala. Mutta koska Jumalalla ja ihmisellä on periaatteiltaan joitakin samoja piirteitä, ihminen voi ymmärtää joitakin asioita Jumalasta – ainakin alitajuisesti. Näitä asioita ovat vähintään se, että Jumala on olemassa, että hän on luonut kaiken, ja että ihminen on vastuussa Jumalalle kaikista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Jokainen joutuu kerran viimeiselle tuomiolle, jossa kukin tuomitaan tekojensa mukaan (Ilm. 20:12-13).

Näin ollen kukaan ihminen ei voi paeta vastuutaan myöskään avioliittonsa suhteen. Koska Jumala on avioliiton asettaja, hänellä on myös valta päättää se. Tätä oikeutta hän ei ole ihmiselle antanut. Avioliitto päättyy Jumalan järjestyksen mukaan vasta kuolemaan:

”Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa. Mutta jos mies kuolee, nainen vapautuu siitä laista, joka sitoi hänet mieheen. Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa.” (Room. 7:2-3)

On erittäin tärkeää huomata, että tässä ”laki” ei viittaa maalliseen Rooman lakiin (koska siinä avioerolle ei ollut mitään rajoituksia) eikä Mooseksen lakiin (koska siinä ei avioliitossa sidottu eliniäksi kuin poikkeustapauksissa). Tässä viitataan Jumalan alkuperäiseen lakiin luomiskertomuksessa avioliiton asetussanoissa, joihin myös Jeesus viittasi: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:6).

Avioero ei ole sallittua, eikä myöskään uudelleenavioituminen jonkun toisen kanssa, jos ero tulee. Jumalan silmissä mies ja nainen ovat aviopari vaikka eroaisivatkin. Niinpä uudelleenavioituminen on paitsi aviorikos myös moniavioisuutta, vaikka vanha puoliso olisikin hylätty. Vasta kuolema päättää avioliiton Jumalan järjestyksen mukaan.

Koska avioliitto on Jumalan yhdistämä liitto, vain hänellä on valta erottaa siitä. Jumala erottaa avioliitosta kuoleman kautta (vrt. Matt. 22:30). Avioero taas on ihmisen tapa erottaa. Sitä Jeesus ei sallinut, koska se on astumista Jumalan paikalle.

Ero ei siis missään nimessä anna vapautta avioitua uudelleen. Vain leskeksi jääminen antaa sen. Kukaan ei myöskään voi perustella uudelleenavioitumistaan sillä, että on saanut avioeronsa anteeksi, sillä ei yhden synnin (avioero) anteeksisaaminen anna oikeutta toisen synnin (uudelleenavioituminen) tekemiselle. Matteuksen evankeliumissa Jeesus liittää avioeron nimenomaan Jumalan alkuperäisen järjestyksen rikkomiseen.

On yleinen virhe pitää avioeroa ja uudelleenavioitumista yhden ja saman asian eri ilmentyminä. Raamatussa nämä kaksi erotetaan selvästi toisistaan. Kukaan eronnut ei ole pakotettu menemään uusiin naimisiin jonkun toisen kanssa. Lisäksi näiden kahden synnin luonne on erilainen (vaikka rangaistus onkin sama: helvetin tuli). Avioerossa on kyse Jumalan edessä ja Jumalan nähden annetun valan rikkomisesta. Se on myös liiton rikkomista Jumalan kanssa, koska solmittaessa avioliittoa Jumala on se, joka yhdistää kaksi yhdeksi. Hän on avioliiton kolmas osapuoli (tai tarkkaan ottaen toinen avioliiton solmimisen jälkeen, koska mies ja nainen ovat tulleet yhdeksi). Samoin avioero on valan rikkomus suhteessa puolisoon, jolle avioliittolupaus on annettu. Avioero on rikkomus, rikos puolisoa kohtaan. Siksi Raamattu kutsuu avioeroa aviorikokseksi (Luuk. 16:18).

Uudelleenavioitumisessa taas synti on ensisijaisesti siinä, että pettää aviopuolisoaan Jumalan silmissä – siis sitä, josta on erottu – ja harrastaa seksiä jonkun toisen kanssa. Kyse on siis aviouskottomuuden synnistä, koska Jumalan silmissä avioliitto ei pääty avioeroon vaan vasta kuolemaan. Uusi puoliso, jonka kanssa on menty naimisiin, ei ole Jumalan silmissä aviopuoliso lainkaan vaan vain joku muu, jonka kanssa harrastetaan seksiä. Kyseessä on siis jatkuva ”vieraissa käynti”. Siksi Jumala on kieltänyt sanassaan uudelleenavioitumisen (1. Kor. 7:10-11).

Lisäksi uudelleenavioituminen on moniavioisuutta, sillä siinä on otettu toinen puoliso oikeudettomasti (vaikka uusi avioliiton solmiminen olisi tehty kaikkien sääntöjen mukaan). Tällöin avioliittolupaus annetaan puolison lisäksi toiselle ihmiselle. Tämä ei ole Jumalan tahto (5. Moos. 17:17). Esimerkiksi Salomolle, jolla oli lopulta 700 virallista vaimoa ja 300 jalkavaimoa (eli avopuolisoa), nämä naiset tulivat lopulta synniksi ja luopumukseksi Jumalasta (1. Kun. 11:1-10). Jumala oli tarkoittanut hänelle vain yhden vaimon, egyptiläisen faaraon tyttären, jolle Salomo nuoruudessaan kirjoitti kauniin rakkausrunon: Laulujen laulun. Kaunis rakkaus tuhoutui Jumalan käskyjen rikkomiseen.

Avioeron lisäksi myös uudelleenavioitumista kutsutaan Raamatussa aviorikokseksi (Luuk. 16:18). Toisin sanoen, vaikka joku ei olisikaan ollut koskaan naimisissa, tekee hän aviorikoksen, jos avioituu eronneen kanssa. Vaikka avioero voi joissain tilanteissa tapahtua väistämättömästi, on uudelleenavioituminen kuitenkin aina valinta. Kenelläkään ei ole siihen mitään pakkoa – eikä myöskään oikeutta. Kristillisissä piireissäkin vaikuttaa siltä, että päähuomio on avioerossa, vaikka Raamatussa se on uudelleenavioitumisessa ja sen tuomitsemisessa. Jos uskova mies, jonka vaimo lähti lätkimään, vaikka hän oli tehnyt kaikkensa pitääkseen liiton kasassa, pidättäytyy uudelleenavioitumisesta, jää yksin ja pysyy siten uskollisena omalta puoleltaan puolisolleen, hän ei tee aviorikosta eikä ole avionrikkoja. Mutta jos hän avioituu uudelleen jonkun toisen kanssa, hän on avionrikkoja ja syyllinen täysmääräisesti Jumalan edessä. Avioliitto päättyy vasta toisen osapuolen kuolemaan, kuten Jeesus Matteuksen evankeliumissa ja Paavali Roomalaiskirjeessä selvästi sanovat.

2.7 Seksuaalisuus vain avioliitossa

”Mies yhtyi vaimoonsa” (1. Moos. 4:1)

Jos tarkastelemme tarkemmin avioliiton asetussanoja luomiskertomuksessa, huomaamme että siinä on kolme osaa: ”Mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24)

Ensimmäinen osa on miehen (ja naisen) itsenäistyminen ja lapsuuden perheestä irrottautuminen. Toinen taas on vaimon ottaminen (naimisiin meneminen). Ja kolmas on puolestaan seksuaalinen yhtyminen. Nämä kolme osaa esitetään kronologisessa järjestyksessä: ensin irrottaudutaan lapsuuden perheestä, sitten mennään naimisiin ja perustetaan uusi perhe, ja sitten vasta harrastetaan seksiä, mikä ikään kuin sinetöi liiton miehen ja naisen välillä.

Seksin harrastaminen ennen avioitumista tai irralla avioliitosta rikkoo Jumalan jo luomisessa asettaman järjestyksen. Siten se on Jumalan tahdon vastaista aivan samaan tapaan kuin homoseksuaalisuus ja moniavioisuus. Luomiskertomuksen lisäksi myös muu Raamattu asettuu vastustamaan kaikkea muuta kuin avioliitossa tapahtuvaa seksuaalista kanssakäymistä. Esiaviollinen seksi on kiellettyä, niin kuin on myös jälkiaviollinen seksi. Paavali siteeraa 1. Korinttilaiskirjeessä avioliiton asetussanoja luomiskertomuksessa:

”Ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, on samaa ruumista hänen kanssaan? Onhan sanottu: "Nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."” (1. Kor. 6:16)

Tästä käy ilmi, että silloin kun seksuaalinen kanssakäyminen tapahtuu irrallaan avioitumisesta ja siinä solmittavasta liitosta, tapahtuu jotain samaa mutta myös jotain eroavaa. Jumalan järjestyksessä itsenäistyminen, vihkiminen ja seksi merkitsevät yhdessä liittoa, mutta jos tämä järjestys rikotaan, tapahtuu eräänlainen perversio avioliitosta.

Miehen ja naisen suhde vääristyy toki silloin, jos mies ei ole itsenäistynyt vanhemmistaan avioituessaan, kuten edellä olen kuvannut tarkemmin. Samoin se vääristyy, jos ei tapahdu avioliiton solmimista vaan jäädään asumaan avosuhteeseen. Tätäkin olen kuvannut tarkemmin jo aiemmin. Mutta nyt uutena asiana haluan kommentoida sitä, mitä tapahtuu, jos seksuaalinen kanssakäyminen irrotetaan avioitumisen prosessista ja siten Jumalan järjestyksestä liiton suhteen.

Yllä siteeratusta 1. Korinttilaiskirjeen jakeesta käy ilmi, että ilotyttöön yhdyttäessä tullaan henkisesti yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan. Yhtä selvää on, että ilotytön luona käyminen ei merkitse samaa kuin naimisiin meneminen hänen kanssaan. Toisin sanoen Jumalan avioliittoa ei synny, mutta seksikumppanit tulevat silti kiedotuksi toisiinsa. Tämä synnyttää sisäisen ristiriidan ihmisen elämään ja sisimpään.

Esiaviollisessa (tai jälkiaviollisessa) seksuaalisessa kanssakäymisessä joudutaankin epäterveellä tavalla kiedotuksi kumppaniin riippumatta siitä, sitoutuuko tähän ihmiseen mielessään vai ei. Asia tapahtuu Jumalan luoman todellisuuden perusteella. Jos siis esiaviollista seksiä harrastanut henkilö menee ja pelehtii jonkun toisen kanssa, hän repii ruumiinsa henkisessä mielessä kahtia ja tulee yhdeksi ruumiiksi tämän uuden kumppanin kanssa. Ja mikäli hän tämän jälkeen yhtyy vielä myöhemmin kolmanteen, käy sama onneton tapahtuma uudelleen.

Näin ollen ihmisen sisin ja hänen seksuaalisuutensa rikkoutuvat ja haavoittuvat vakavasti, mikä lisää sisäistä turvattomuutta ja epävarmuutta. Tämän psyykkisen puolen lisäksi esiaviollista seksiä harjoittava henkilö rikkoo Jumalan avioliittoon asettamaa järjestystä vastaan ja siten itseään Jumalaa vastaan, koska hän ei välitä siitä, minkä Jumala on asettanut voimaan, ja mikä hänen tahtonsa on.

On hyvä tietää, että Raamatussa sanaa ”haureus” käytetään käännöksenä heprean sanalle zana ja kreikan sanalle porneia (engl. fornication). Nämä tarkoittavat molemmat ennen ja ilman avioliittoa harjoitettua seksuaalista kanssakäymistä. Sen sijaan avioliiton aikana tapahtuvaa väärää seksuaalista toimintaa kutsutaan Raamatussa ”aviorikokseksi”, joka on käännös heprean sanasta na’af ja kreikan sanasta moikheia (engl. adultery).

Tarkemmin kielitieteestä (erityisesti kreikan kielessä) kiinnostuneiden kannattaa tutustua Daniel R. Jenningsin kirjaan ”Except for Fornication”, jossa analysoidaan yksityiskohtaisesti termien käyttöä antiikin kreikassa sekä varhaisina että myöhempinä aikoina.

Joskus kuulee esitettävän väitteitä, että ”haureus” tarkoittaisi vain Mooseksen laissa kiellettyä lähisukulaisten kanssa harrastettavaa seksiä. Tämä ei pidä paikkansa, ja itse asiassa sellaisen väittäminen kertoo vähäisestä Raamatun tuntemuksesta. Otetaan pari esimerkkiä Raamatusta, jotka osoittavat tämän käsityksen vääräksi.

1. Moos. 38:ssa kerrotaan Juudan sukulaisista. Juudan pojan Erin leski Tamar ei mennyt miehensä kuoleman jälkeen uusiin naimisiin vaan jäi naimattomaksi. Hän ei kuitenkaan pidättäytynyt seksistä: ”Juuda antoi ne Tamarille ja makasi hänen kanssaan, ja Tamar tuli hänestä raskaaksi. Tamar lähti pois, riisui huntunsa ja pukeutui taas leskenpukuunsa.” (1. Moos. 38:18-19).

Tamarin käyttämän hunnun takia Juuda ei tunnistanut häntä seksiä harrastettaessa. Vasta kun Tamaria oltiin jo viemässä rangaistavaksi, asia selvisi pantiksi otetun sinetin ansiosta (1. Moos. 38:25-26).

Tätä naimattoman henkilön harrastamaa seksiä Raamattu sanoo yksiselitteisesti haureudeksi: ”Juudalle tultiin kertomaan: "Sinun miniäsi Tamar on harjoittanut haureutta ja vieläpä tullut haureudesta raskaaksi." Juuda sanoi: "Viekää hänet poltettavaksi."” (1. Moos. 38:24).

Juuda ja Tamar olivat molemmat naimattomia (tässä tapauksessa leskiä). Sillä seikalla, että Tamar oli Juudan miniä, ei ole tässä kohdin merkitystä. Nimittäin kun Juudalle tultiin kertomaan, että Tamar oli harrastanut esiaviollista seksiä, Tamarin tekoa sanottiin haureudeksi ilman, että kukaan muu kuin Tamar tiesi, että seksikumppani oli ollut Juuda. Toisin sanoen haureus-termin käyttö ei riippunut lainkaan siitä, että kyseessä oli kaksi sukulaista. Naimattoman henkilön harrastama seksi oli aina yksiselitteisesti haureutta täysin riippumatta siitä, olivatko seksikumppanit sukulaisia vai eivät!

Toinen väite, jota kuulee silloin tällöin esitettävän, on että ”haureus” tarkoittaisi vain prostituutiota eli kaupallista seksiä. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa. Yhtä lailla se kertoo paitsi puutteellisesta Raamatun tuntemisesta myös olemattomasta heprean ja kreikan kielen tuntemuksesta. Otetaanpa toinen esimerkki Raamatusta. Hesekielin kirjassa sanotaan:

”Kaikille portoille annetaan lahja, mutta sinä annoit lahjojasi kaikille rakastajillesi ja haureudessasi lahjoit heitä tulemaan luoksesi joka taholta. Sinun oli haureudessasi laita päinvastoin kuin muitten naisten: sinun perässäsi ei juostu haureuteen vaan sinä maksoit palkkaa, mutta sinulle palkkaa ei maksettu.” (Hes. 16:33-34)

Näistä jakeista käy selvästi ilmi, että haureus-termi ei ollut mitenkään erityisesti sidoksissa vain maksulliseen seksiin eli prostituutioon. Haureus oli myös sitä, että vapaaehtoisesti harrasti esiaviollista seksiä! Raamattu ei anna mitään tukea sellaiselle ajatukselle, että vain prostituutio olisi haureutta ja siten syntiä.

Näissä Raamatun kohdissa on erityisen merkittävää, että niissä molemmissa sivutaan sukulaisuutta ja prostituutiota, mutta sanaa ”haureus” käytetään siitä huolimatta irralla lähisukulaisuuteen tai prostituutioon liittyvästä teosta! Tällaiset ovat hyviä osoituksia siitä, että termin haureus (hepr. zana) käyttö ei todellakaan ollut sidoksissa vain lähisukulaisten väliseen seksiin tai prostituutioon. Otetaan kolmas esimerkki, joka liittyy avioitumiseen:

Käy ilmi, että ”haureus” merkitsee siis ennen avioliittoa harjoitettua seksiä. Haureus ja esiaviollinen seksi ovat siis Raamatun mukaan yksi ja sama asia! On Jumalan tahdon vastaista, jos naimisiin menevä ei ole neitsyt, vaan on harrastanut seksiä ennen avioitumistaan. Lesket olivat Mooseksen laissa tapaus erikseen (5. Moos. 25:5), samoin raiskatut (5. Moos. 22:23-29, 2. Moos. 22:15-16) ja orjat (3. Moos. 19:20-21). Selvä sääntö kuitenkin oli, ettei ennen avioitumista ollut lupa harjoittaa seksiä, sillä se oli syntiä. Sellaista kutsuttiin yksiselitteisesti termillä ”haureus”.

Vastaavasti Uudessa testamentissa sanotaan: ”Miehen on kyllä hyvä olla yhtymättä naiseen, mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä.” (1. Kor. 7:1-2).

Tässä kohdassa Paavali suosittaa avioliittoa ”haureuden syntien välttämiseksi”. Kyseessä on siis tilanne, jossa jokin avioliitossa tapahtuva asia on hyvää, mutta joka ilman avioliittoa on ”haureuden syntiä”. Mikä tämä jokin asia on? Ensimmäisestä jakeesta näemme, että se on ”naiseen yhtyminen” eli seksi.

Haureuden synniksi sanotaan siis sellaista seksiä, joka ei tapahdu avioliitossa. Ensimmäinen jae opettaa, että miehen on hyvä elää puhtaudessa ilman, että koskee naiseen seksuaalisesti (esimerkiksi vaikkapa seurustelusuhteessa). Yhtä lailla vapaaehtoinen naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden on ”hyvä asia”, jos sen pystyy valitsemaan (Matt. 19:12). Paavali kuitenkin tietää varsin hyvin, että ihminen ei aina kykene pidättäytymään seksuaalisesta kanssakäymisestä vaan voi langeta. Senpä tähden, jotta vältyttäisiin synnin harjoittamiselta, hän suosittaa avioliittoa.

Niinpä huomaamme, että seksiin sortuminen ennen tai ilman avioliittoa on ”haureuden syntiä”. Haureus tarkoittaa siis sitä, että yhtyy naiseen, jonka kanssa ei ole naimisissa. Raamatun opetuksen mukaan seurustelevan parin on siis mieluummin mentävä naimisiin kuin sorruttava esiaviolliseen seksiin – haureuden syntiin. Mitä taas haureuden syntiä tekevälle on luvassa? Siitä sanotaan selvästi 1. Korinttilaiskirjeessä:

”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden (oikeammin: ”haureuden”, kreik. pornoi) harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet” (1. Kor. 6:9)

Käy ilmi, että ilman parannusta ja katumusta esiaviollisen seksin harjoittajia odottaa ikuisen tulen rangaistus helvetissä. Tämä on vakava sanoma, jota ei voi selitellä pois vetoamalla ”pelastukseen yksin armosta”. Sellainen on Jumalan armon vääristämistä oikeudeksi elää synnissä. Tällaisista armon väärinkäyttäjistä Raamattu sanoo:

”Nämä jumalattomat kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi.” (Juuda 1:4)

3. Kysymys Mooseksen lain erokirjakäytännöstä

Edellä käsiteltyjen Raamatun kohtien lukemisen jälkeen saattaa mieleen tulla kysymys: ”Miksi Mooseksen laissa sitten sallitaan avioerot erokirjalla?” Kysymys on aiheellinen ja vaatii huomiota. Kyseinen Mooseksen lain kohta kuuluu seuraavasti:

”Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan. Jos nainen hänen luotaan lähdettyään menee toisen miehen vaimoksi ja tämäkin mies alkaa vieroa häntä, kirjoittaa erokirjan ja lähettää hänet luotaan tai jos tämä mies kuolee, edellinen aviomies, joka lähetti naisen pois, ei saa ottaa häntä uudelleen vaimokseen; nainen on tullut hänelle saastaiseksi, ja sellainen liitto on Herran silmissä iljetys. Älkää tahratko sellaisella synnillä maata, jonka Herra, teidän Jumalanne, antaa omaksenne.” (5. Moos. 24:1-4)

Tutkitaan tätä seuraavaksi lähtien liikkeelle Jeesuksen opetuksesta koskien avioeroa. Matteuksen evankeliumin 19. luvussa Jeesuksen luo tuli fariseuksia, jotka halusivat laittaa hänet koetukselle ja kysyivät Jeesukselta avioerosta Toorassa eli Mooseksen laissa. Kun tähän tekstiin tutustutaan tarkemmin, on tärkeää huomata ja muistaa, että kyseinen tapaus oli yksi monesta fariseusten yrityksistä saada Jeesus kiinni sanoistaan ja saada tämä puhumaan itsensä kanssa ristiin. Kysymys avioerosta Matt. 19:ssa on vain yksi näistä lukuisista yrityksistä. Muita vastaavia olivat esimerkiksi kysymys veron maksamisesta keisarille Matt. 22:ssa ja aviorikoksesta kiinni otetun naisen tapaus Joh. 8:ssa. Myös saddukeukset yrittivät samaa kysymällä viekkaasti ylösnousemuksesta Matt. 22:ssa.

”Lainopettajat ja ylipapit pitivät Jeesusta silmällä ja lähettivät hänen luokseen hurskaiksi tekeytyviä urkkijoita. He pyrkivät saamaan hänet sanoistaan kiinni, jotta voisivat luovuttaa hänet virkavallan käsiin, maaherran tuomittavaksi.” (Luuk. 20:20)

Suomalainen rippikoulun käynyt lukija ei välttämättä huomaa, mistä tosiasiassa oli kyse fariseusten toiminnassa ja puheissa näissä tilanteissa. Jeesus yritettiin saada ristiriitaan joko Mooseksen lain tai Rooman lain kanssa. Fariseusten esiin ottamat tapaukset olivat kaikki tällaisia, joissa Mooseksen laki ja Rooman laki olivat ristiriidassa keskenään. Ensimmäisessä tapauksessa Jeesus olisi voitu todeta rikkovan Jumalan sanaa vastaan ja siten osoittaa helposti, että hän ei voi olla Messias. Toisessa tapauksessa taas hänestä olisi saatu yhteiskunnan lain rikkoja – rikollinen ja kumouksellinen – jolloin hänet olisi voitu raivata tieltä roomalaisten toimesta. Kun Jeesus ristiinnaulittiin, jälkimmäisessä onnistuttiin – tosin valheellisesti, koska Jeesus ei ollut rikkonut sen paremmin Tooraa kuin Rooman lakiakaan vastaan.

Aviorikoksesta kiinni otetun naisen kohdalla fariseukset yrittivät saada Jeesuksen juuri tällaiseen ansaan. Rooman laki nimenomaisesti kielsi kuolemanrangaistusten toimeenpanon juutalaisilta ja salli sen vain roomalaisille viranomaisille (ks. esim. Joh. 18:29-31). Tästä syystä juutalaiset eivät voineet itse tappaa Jeesusta, vaan heidän täytyi puhua roomalaiset viranomaiset tekemään se. Jos Jeesus olisi sanonut, että naista ei tule kivittää, hän olisi rikkonut Mooseksen lakia vastaan. Jos taas hän olisi sanonut, että nainen tulee kivittää, hän olisi rikkonut Rooman lakia vastaan. Jeesus väisti nämä molemmat syytökset osoittamalla fariseusten syyllistyneen myös itse synteihin, joista ansaitsee kuoleman: jokainen ihminen on kuolemaantuomittu ilman uhria ja sovitusta. Kysymyksessä veron maksamisesta keisarille oli kyse samanlaisesta tilanteesta:

”Silloin fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: "Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?" Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: "Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne." He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: "Kenen kuva ja nimi siinä on?" "Keisarin", he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.” (Matt. 22:15-22)

Fariseukset odottivat jompaakumpaa: joko Mooseksen tai Rooman lain rikkomista. Joko Jeesus sallisi veron maksamisen keisarille (temppelin sijaan), jolloin hän olisi rikkonut Mooseksen lakia vastaan, tai hän olisi kieltänyt veron maksamisen keisarille, jolloin hän olisi rikkonut Rooman lakia vastaan. Jeesus väisti nämä molemmat syytökset sanomalla, kenen kuva kolikossa on: keisarin. Kenen kuva taas on ihmisessä: Jumalan. Antakaa keisarille hänen kuvansa, ja antakaa Jumalalle hänen kuvansa eli itsenne.

Tätä samaa tapaa käyttivät fariseukset esittäessään Jeesukselle kysymyksen avioerosta. Avaan tilanteen taustaa hieman, jotta se tulisi ymmärretyksi ennen kuin jatkan fariseusten juonen käsittelyä. Matteuksen evankeliumin 19. luvussa Jeesukselta kysytään avioerosta:

”Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja kysyivät: "Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?" Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." Fariseukset kysyivät häneltä: "Miksi sitten Mooses on säätänyt, että jos mies hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle erokirja?" Hän vastasi: "Mooses antoi teille luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä. Mutta alun perin ei ollut niin. Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 19:3-9)

Mooseksen laissa sallittiin avioero niin sanotulla erokirjalla, johon tässä kohdin viitataan. Syyhyn, miksi näin oli, palaamme aivan kohta, mutta nyt ensin vain toteamme mitä Mooseksen laki sanoo:

Juutalaisten keskuudessa oli tämän lain tulkinnasta syntynyt kaksi eri koulukuntaa, jotka oli nimetty niitä opettaneiden arvostettujen rabbien mukaan. Rabbi Hilleliä seuraavien mielestä ”jotain epämieluisaa” tarkoitti mitä tahansa, mikä tuntui miehen mielestä vaimossa epämiellyttävältä. Jos vaimo poltti ruuan pohjaan, se saattoi olla aivan käypä syy avioerolle. Rabbi Shammain koulukunnan mukaan taas tuossa lain kohdassa viitataan aviorikokseen, josta Mooseksen lain mukaan seurasi kivitystuomio. Erokirja oli keino säästää vaimo kuolemantuomiolta silloin, kun asia ei ollut tullut vielä julkiseksi.

Rabbit Hillel ja Shammai olivat molemmat suurin piirtein Jeesuksen aikalaisia, joten väittely tästä asiasta kävi kuumana juutalaisten keskuudessa. Fariseukset halusivat saattaa Jeesuksen osalliseksi tästä vastakkainasettelusta ja siksi kysyivät: ”Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Taustalla näkyy kiista kahden juutalaisen suunnan välillä. Jos Jeesus olisi sanonut ”kyllä” ja hyväksynyt ”hilleliläisen” ajatuksen, jonka mukaan lähes mikä tahansa syy kelpaa avioeroon, hän olisi joutunut vastakkain temppelipapiston ja useiden keskeisten kirjanoppineiden kanssa. Jos taas Jeesus olisi sanonut ”ei” ja siten ottanut tiukemman ”shammailaisen” linjan, hän olisi joutunut vastakkain farisealaisen suuntauksen ja maallikkoliikkeiden kanssa. Fariseukset halusivat riitauttaa Jeesuksen yhä suuremman joukon kanssa oppineita.

Jeesus vastaa väistämällä koko vastakkainasettelun ja sanomalla, että avioero ei ole lainkaan sallittu. ”Alussa ei ollut niin”, vaan kun Jumala loi ihmisen ja asetti avioliiton, avioero oli kokonaan kielletty, ei siis vain jossain erityistapauksissa: ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:4-6).

Näin Jeesus osoitti, että kumpikaan koulukunta ei ole oikeassa, vaan Mooseksen lain avioerokäytäntö oli väliaikainen säädös, joka ei vastannut Jumalan varsinaista ja alkuperäistä tahtoa. Erokirjalaki oli niin sanotusti käytännön pakko kansan syntisyyden ja kovasydämisyyden tähden Israelin teokratian aikana, jotta pahuutta voitaisiin edes jotenkin rajoittaa yhteiskunnassa. (On näet hyvä muistaa, että Mooseksen laki oli teokraattinen laki, jossa yhteiskunnan ja seurakunnan lait olivat samat.)

Fariseukset yllättyivät Jeesuksen vastauksesta ja vetosivat esittämänsä asetelman tueksi Mooseksen lakiin: ”Miksi sitten Mooses on säätänyt, että jos mies hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle erokirja?” Jeesus kommentoi tätä sanomalla, että Mooseksen laissa sallittiin ero erokirjalla kansan sydämen kovuuden tähden. Nimittäin käskyn ”Älä tee aviorikosta.” (2. Moos. 20:14) rikkomisesta seurasi kuolemantuomio kivittämällä. Erokirjalaissa oli kyse siitä, että kivitystuomio voitiin välttää inhimillisemmällä tavalla silloin, kun asia ei vielä ollut tullut julkiseksi vaan oli vasta perhepiirissä. Halu kivittää vaimo heti, kun uskottomuus ilmenee, on sydämen kovuutta. Siksi, inhimillisistä syistä, Mooseksen laissa sallittiin avioero erokirjakäytännöllä.

Tässä asiassa ovat rinnakkain kohdat 5. Moos. 22:22 ja 5. Moos. 24:1-4. Teksti viittaa siihen, että 22. luvun kivityksiä koskevat kohdat käsittelevät nimenomaan julkista siveettömyyttä. 24. luvussa taas puhutaan enemmän perheen sisäisestä, toistaiseksi ei-julkisesta asiasta, jossa mies voi vielä valita, tehdäkö asia julkiseksi ja kivityttää vaimonsa vai antaako tälle erokirja. Ehkä kyseessä voi olla myös katuva vaimo, jolloin mies osoittaisi anteeksiantamusta erokirjalla. Tästä asiasta oli joka tapauksessa keskustelua juutalaisten rabbien kesken toisen temppelin aikana.

Tämä nimenomainen asia näkyy myös Jeesuksen maanpäällisten vanhempien kohdalla Marian tultua raskaaksi. Joosef oli lakia kunnioittava mies (eikä siksi ollut harrastanut esiaviollista seksiä, koska Mooseksen laki kielsi sen), joten hän tiesi, ettei lapsi voinut olla hänen. Joosefin sydämessä kävi varmasti melkoinen myllerrys. Nainen, jota hän rakasti, ja jonka kanssa hänen oli tarkoitus avioitua, oli pettänyt häntä. Kuitenkin Joosef rakasti Mariaa eikä halunnut saattaa asiaa julkiseksi vaan aikoi purkaa avioliittosopimuksen ”kaikessa hiljaisuudessa” (Matt. 1:19). Asia kuitenkin ratkesi enkelin ilmestyttyä hänelle (Matt. 1:20).

Evankeliumiteksteistä käy ilmi, että Josefilla oli valittavanaan kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee asiasta julkisen ja vie asian synagogan käsiteltäväksi, tai purkaa avioliittosopimuksen salassa. Edellisessä tapauksessa Maria olisi erotettu synagogasta ja hän olisi saanut uskottoman naisen leiman. Hänet olisi myös kivitetty Mooseksen lain mukaisesti, jos juutalaiset olisivat saaneet edelleen toimeenpanna kuolemanrangaistuksia. Nyt Joosef kuitenkin suosi jälkimmäistä vaihtoehtoa, joka oli puolestaan erokirjakäytännön mukainen.

Vanhan liiton teokratian lakattua Jeesuksen kautta (ja ulkoisestikin juutalaissodan ja temppelin hävityksen myötä), uudessa liitossa ei ole enää yhteiskunnallisia kuolemanrangaistuksia tai muita vastaavia. Siksi Mooseksen lain väliaikaiseksi tarkoitettu säädös yhteiskunnan rikoslain inhimillistämiseksi on menettänyt merkityksensä, ja juuri näin Jeesus myös opettaa Matt. 19:ssa palauttamalla avioliitto- ja avioerokysymyksen alkuperäiseen Jumalan järjestykseen.

Väärin olivat Jeesuksen mukaan sekä ”hilleliläinen” että ”shammailainen” tulkinta. Avioero ei ole sallittua lainkaan. Se ei ollut sallittua alussa ennen Siinai-vuoren liittoa eikä nyt enää Messiaan liiton aikana. Jeesus sanoi:

”Se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 19:9)

Tässä Jeesus kumoaa Mooseksen lain erokirjakäytännön ja palauttaa avioliiton ja avioeron alkuperäiselle paikalleen. Avioero ei ole lainkaan sallittu, kuten ei ole sallittu myöskään uudelleenavioituminen, jos ero tulee.

On huomionarvoista aiemmin sanotun valossa, että Jeesus ei ota puolta juutalaisessa kiistassa, tarkoittaako ”jotain epämieluisaa” mitä tahansa, mistä mies ei pidä, vai vain aviorikosta. On virheellinen tulkinta vedota sanoihin ”muun syyn kuin haureuden tähden” ja ajatella, että Jeesus olisi tarkoittanut tällä aviouskottomuutta ja niin ottanut ”shammailaisen” kannan kysymykseen avioerosta ja sen mahdollisesta oikeutuksesta. Jos näin olisi ollut, fariseukset olisivat juhlineet onnistuessaan juonessaan ja saadessaan Jeesuksen lankeamaan ”shammailaisten” leiriin, mikäli siis Jeesus todella olisi tarkoittanut aviorikosta. Fariseusten vastauksesta käy kuitenkin selkeästi ilmi, että näin ei ollut asian laita. Jeesus nimittäin väistää tässä molemmat kannat, joiden avulla fariseukset yrittivät saada hänet ansaan sanoistaan. Myöskään opetuslasten reaktio (yllättyneisyys) ei olisi millään tavalla ymmärrettävä, jos Jeesus olisi vain yksinkertaisesti ottanut shammailaisen kannan aviouskottomuudesta avioeron syynä. Sekä hilleliläisten että shammailaisten kannat olivat nimittäin yleisesti tiedossa.

Lisäksi on kiinnitettävä huomiota termien käyttöön. Sekä heprean että kreikan kielessä sanalla ”haureus” (hepr. zana, kreik. porneia) viitataan seksuaalisiin synteihin, joita tehdään ennen tai ilman avioliittoa, kuten esiaviolliseen seksiin tai prostituutioon. Näin mm. 5. Moos. 22:20-21. Sanalla ”aviorikos” (hepr. na’af, kreik. moikheia) viitataan taas avioliiton aikana tehtyihin seksuaalisiin synteihin kuten aviouskottomuuteen. Myös Matt. 15:9, Mark. 7:21, 1. Kor. 6:9 ja Hepr. 13:4 luettelevat haureuden ja aviorikoksen selkeästi eri synteinä. Matt. 19:ssa Jeesus ei sano: ”muun syyn kuin aviorikoksen tähden”, vaan: ”muun syyn kuin haureuden tähden”. Jeesus ei siis viittaa ”shammailaisittain” mihinkään avioliiton aikana tapahtuneeseen syntiin (aviouskottomuuteen) vaan ennen avioliiton solmimista harjoitettuihin seksuaalisiin synteihin, joiden seurauksena morsian ei ollutkaan neitsyt, vaikka olisi kuulunut olla. Tooran kohta, johon Jeesus viittaa, löytyy 5. Mooseksen kirjan 22. luvussa:

”Jos mies otettuaan itselleen vaimon ja maattuaan hänen kanssaan alkaa tuntea vaimoaan kohtaan vastenmielisyyttä, esittää häntä vastaan perättömiä syytöksiä ja parjaa häntä sanoen: 'Minä otin tämän naisen vaimokseni, mutta kun makasin hänen kanssaan, huomasin, ettei hän ollut neitsyt', tytön isän ja äidin on vietävä todiste tytön neitsyydestä portin luo kaupungin vanhimmille. Tytön isän tulee sanoa vanhimmille: 'Minä annoin tyttäreni tuolle miehelle vaimoksi, mutta mies alkoi vihata häntä. Hän on puhunut perättömiä ja väittää, ettei tyttö ollut neitsyt. Tässä on todistus tyttäreni neitsyydestä.' Sitten vanhempien tulee levittää veren tahrima vaate kaupungin vanhimpien eteen, ja näiden on ruoskittava mies ja määrättävä hänelle sakkoa sata hopeasekeliä, jotka annetaan tytön isälle, koska mies on mustannut koskemattoman israelilaisen tytön mainetta. Tyttö jääköön miehen vaimoksi, eikä mies saa koko elinaikanaan hylätä häntä. "Jos taas miehen esittämä väite pitää paikkansa eikä voida näyttää toteen, että tyttö oli koskematon, vanhimpien tulee viedä tyttö isänsä talon ovelle ja kaupungin miesten on kivitettävä hänet hengiltä; hän on harjoittanut haureutta ja tuottanut häpeää isänsä talolle ja koko Israelille. Hävittäkää paha keskuudestanne.” (5. Moos. 22:13-21)

Syytöksen ollessa tosi tyttö oli harjoittanut haureutta. Hän oli seurustellut jonkun toisen miehen kanssa ja harrastanut esiaviollista seksiä. Silti hän oli antanut ymmärtää olevansa neitsyt. Näin miestä oli petetty, ja yksi hänen avioitumiselle asettamistaan ehdoista ei pitänytkään paikkaansa. Tästä seurasi rangaistus naiselle, sillä hän oli tuottanut häpeää koko isänsä perhekunnalle ja koko Israelille. Joka tapauksessa on selvää, että tämä asia selvisi hyvin aikaisessa vaiheessa avioliittoa, käytännössä jo hääyönä.

Vastaavissa tilanteissa Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa Jeesus ei puhu mitään haureudesta vaan julistaa suoraan ja ehdoitta avioeron ja uudelleenavioitumisen synneiksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä Markuksen ja Luukkaan evankeliumit on suunnattu erityisesti pakanoille ja pakanuudesta kääntyneille. Heidän taustansa oli roomalaisessa ja kreikkalaisessa kulttuuripiirissä eivätkä roomalaiset sen paremmin kuin kreikkalaisetkaan koskaan asettaneet neitsyyttä vaatimukseksi avioitumisessa. Tämä kysymys oli merkittävä vain juutalaisille, joiden taustana oli Mooseksen lain mukaan eläminen. Juutalaisessa kulttuurissa morsiamen neitsyys oli (eräitä poikkeustapauksia lukuun ottamatta) useimmiten avioitumisen ehtona. Niinpä on ymmärrettävää, että erityisesti juutalaisille suunnatussa Matteuksen evankeliumissa Jeesus tuo tämän kysymyksen esiin. Luukkaan evankeliumin 16. luvussa, jossa ei ole kyse vastaavasta fariseusten ansaviritelmästä, Jeesus opettaa suoraan ja ilman ehtoja seuraavasti:

”Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen, ja samoin tekee aviorikoksen se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Luuk. 16:18)

Jotkut väittävät, että koska naisen asema silloisessa yhteiskunnassa oli heikko, oli hänen selviytyäkseen käytännössä pakko uudelleenavioitua. Tämä väite ei pidä paikkansa sen enempää historiallisten tosiasioiden kuin Jeesuksen opetuksenkaan valossa. Tämä käy ilmi erityisesti seuraavasta Markuksen evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus esittää täysin rinnakkain sekä miehen että naisen ottaman avioeron. Naisella ei ole mitään sen kummempaa pakkoa uudelleenavioitua kuin miehelläkään.

”Jeesus sanoi heille: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen.” (Mark. 10:11-12)

Koska avioero ja uudelleenavioituminen ovat molemmat Jeesuksen opetuksessa selvästi aviorikoksia, on kyseessä vakava synti – olipa sitten kyse kummasta tahansa, avioerosta tai uudelleenavioitumisesta. Katsotaan Raamatusta, mikä kohtalo odottaa tällaisiin synteihin syyllistyviä:

”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat (avioero, uudelleenavioituminen), eivät miesten kanssa makaavat miehet” (1. Kor. 6:9)

Ilman katumusta ja parannusta avioeroon ja uudelleenavioitumiseen ryhtyneitä odottaa ikuinen piina helvetissä. Kyseessä on vakava asia, jota ei voi selitellä pois. Sen on annettava painua sisimpäämme. Sen on annettava järkyttää meitä, sillä vain siten ymmärrämme Jeesuksen sanojen vakavuuden ja hänen tuomionsa ankaruuden näistä synneistä. Avioeroa ja varsinkaan uudelleenavioitumista ei saa ottaa yhtenä mahdollisuutena monesta. Jos näin tekee, avaa eteensä helvettiin johtavan tien.

4. Jumalan ja Israelin suhteen kuvaaminen avioliittona

Tarkasteltaessa avioliittoa, avioeroa ja uudelleenavioitumista muualla Vanhassa testamentissa kuin viidessä Mooseksen kirjassa, huomaamme erään usein toistuvan piirteen. Jumalan ja hänen kansansa Israelin suhdetta kuvataan avioliittona. Tämä näkyy erityisesti profeettojen kirjoissa. Avioliiton ja Jumalan israelilaisten kanssa Siinailla tekemän liiton välinen yhteys on ilmeinen, ja usein Jumala vetoaakin näiden kahden samanlaiseen liitto-luonteeseen. Tarkastellaan seuraavassa joitakin kohtia. Tämä asia tulee esiin ensinnäkin kansan lohdutuksen yhteydessä:

”Minä kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä. Minä liitän sinut itseeni uskollisuuden sitein, ja sinä tulet tuntemaan Herran.” (Hoos. 2:21-22)

”Sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi - Herra Sebaot on hänen nimensä - ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä - häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi.” (Jes. 54:5)

”Minä kuljin sinun ohitsesi ja näin, että oli tullut aikasi, rakkauden aika. Minä levitin sinun yllesi viittani liepeen ja verhosin alastomuutesi. Minä vannoin sinulle valan ja solmin liiton kanssasi, ja sinä tulit minun omakseni - näin sanoo Herra Jumala.” (Hes. 16:8)

Hesekielin kirjan kohdasta käy ensinnäkin ilmi, että avioliitto on luonteeltaan liitto, ei siis vain jokin sopimus kuten kauppasopimus. Lisäksi huomaamme, että avioliittoon kuuluu annettu avioliittolupaus, vala, joka sitoo puolisoita.

Koska Jumala on avioliiton asettaja, annetaan avioliittolupaus hänen edessään. Lisäksi jokainen ihminen on Jumalalle vastuussa kaikista antamistaan lupauksista. Jumala on kolmas toimija avioliiton synnyssä. Hän solmii liiton miehen ja naisen välille. Avioero merkitsee tällöin paitsi liiton ja annetun lupauksen rikkomista myös rikosta Jumalaa kohtaan, joka on liiton solminut. Tästä sanotaan Raamatussa seuraavasti:

”Hän on hylännyt elämänkumppaninsa, unohtanut Jumalan solmiman liiton.” (Sananl. 2:17)

Jumalan ja hänen kansansa suhteen kuvaaminen avioliittona tulee esiin myös niissä tilanteissa, joissa kansa luopui Jumalastaan. Jeremian kirjassa viitataan myös Mooseksen lakiin:

”Näin sanoo Herra: ’Jos mies on ottanut eron vaimostaan ja tämä on lähtenyt hänen luotaan ja sen jälkeen ollut naimisissa toisen kanssa, ei mies enää saa ottaa häntä vaimokseen. Jos hän ottaisi, se loukkaisi tämän maan pyhyyttä.’ Sinä, Israel, olet pettänyt minua monien rakastajien kanssa. Sinäkö siis saisit palata minun luokseni! Näin sanoo Herra.” (Jer. 3:1)

”Herra sanoi minulle kuningas Josian aikana: 'Näetkö, mitä tuo Luopio-Israel on tehnyt? Hän on käynyt jokaisella korkealla kukkulalla ja jokaisen vihreän puun alla harjoittamassa haureutta. Minä ajattelin, että tehtyään kylläkseen kaikkea tätä hän lopulta palaa luokseni, mutta ei hän palannut. Ja vaikka minä lähetin Luopio-Israelin pois hänen aviorikoksensa vuoksi ja annoin hänelle erokirjan, ei hänen sisarensa Petturi-Juuda siitä säikähtänyt, vaan rupesi portoksi hänkin. Minä jouduin sen näkemään.” (Jer. 3:6-8)

Mooseksen laki kielsi erokirjalla erotetun palaamisen ensimmäisen puolison luo (5. Moos. 24:2-4). Näin ei kuitenkaan ole enää uudessa liitossa eikä siten myöskään Uudessa testamentissa (1. Kor. 7:10-11). Erotetun puolison takaisinottokielto koskee vain vanhan liiton ajan erokirjakäytäntöä. Mutta miksi paluun salliminen olisi ”saastuttanut maan”? Syy on ilmeinen. Sellainen sallisi syrjähypyt, levittäisi moraalittomuutta ja tekisi tyhjäksi koko erokirjakäytännön idean. Jos erokirjalla erotetun (aviouskottoman) vaimon olisi saanut ottaa takaisin, tarkoittaisi se aviorikosten hyväksymistä. Moraalittomuus leviäisi ja ”saastuttaisi maan”.

Jeremian kirjan 3. luvusta käy myös ilmi, että Jumala itse ei noudattanut Mooseksen lain erokirjakäytäntöä, vaikka hän siihen viittasikin. Jumala otti Juudan jälleen yhteyteensä ja omakseen pakkosiirtolaisuudesta paluun ja temppelin rakentamisen yhteydessä (Sak. 10:6). Tämä osoittaa, että Jumala noudatti omaa alkuperäistä lakiaan luomiskertomuksessa, johon viittasivat normatiivisesti sekä Jeesus (Matt. 19:4-6) että Paavali (Room. 7:1-3).

Onko Jumala siis lainrikkoja, epävanhurskas ja syntinen, koska ei noudattanut tässä Mooseksen lakia? Ei tietenkään! Tämä vain osoittaa sen, että Mooseksen laissa oli sen yhteiskunnallisen lain luonteen takia käskyjä, jotka pyrkivät inhimillistämään ja hillitsemään pahuutta. Tähän kiinnitetään huomiota muun muassa Hesekielin kirjassa:

”He eivät pitäneet minun käskyjäni (10 käskyn lakia, jonka Jumala antoi heille Siinailla), vaan ylenkatsoivat minun käskyni, rikkoivat minun sapattini ja heidän silmänsä pälyivät heidän isiensä kivijumalain perään. Niinpä minäkin annoin heille käskyjä, jotka eivät olleet hyviä, ja oikeuksia, joista he eivät voineet elää.” (Hes. 20:24-25)

Koska israelilaiset olivat sydämestään pahoja eivätkä noudattaneet Jumalan käskyjä (10 käskyn lakia), Jumala joutui rajoittamaan heidän pahuuttaan antamaan heille lakeja ja käskyjä, jotka eivät olleet hyviä. Näiden ”ei hyvien” käskyjen tarkoitus oli inhimillistää tilanteita, joissa kansa toimii väärin.

Tällaisia käskyjä ovat esimerkiksi orjuutta koskevat säädökset. Jumala periaatteessa vastustaa orjuutta ja pitää sitä pahana (2. Moos. 20:2 (<= 10 käskyn laki!), Hes. 34:27-28, Apt. 7:6-7). Mutta tietäen sen tosiasian, että kansa kuitenkin alkaa pitää orjia, täytyi sentään antaa säädöksiä rajoittamaan tuon vääryyden vaikutuksia. Niinpä Jumala antoi käskyjä orjien kohtelun parantamiseksi, inhimillistämiseksi ja muutoinkin orjuuden rajoittamiseksi (esim. 5. Moos. 15:12-18, 5. Moos. 23:16-17, 5. Moos. 24:7, 2. Moos. 21:26-27).

Samalla lailla avioero ei ole oikein, mutta koska israelilaiset olivat sydämeltään kovia ja pahoja, he olisivat lopulta kivityttäneet toisensa hengiltä, jos oli vähääkään aihetta epäillä uskottomuutta. Niinpä jouduttiin antamaan inhimillistäviä käskyjä niihin perhetilanteisiin, joissa toimittiin Jumalan tahdon vastaisesti. Aviouskottomuudesta seuraavan kivitystuomion saattoi korvata tietyin ehdoin erokirjalla (avioerolla). Tämä oli Jeesuksen mukaan syy ”ei hyviin” käskyihin kansan ollessa paha ja kovasydäminen (Matt. 19:8).

Mooseksen laissa näille ”ei hyville” käskyille on ominaista, että ne koskevat tyypillisesti koko kansan tai kansan enemmistön tilaa. Niiden rikkomusten kohdalla, jotka olivat enemmänkin joidenkin kieroutuneiden yksilöiden kuin kaikkien kansalaisten ongelmia, tällaisia käskyjä ei tyypillisesti annettu. Näissä tapauksissa langetettiin täysmääräisiä rangaistuksia, vakavimmillaan kuolemantuomioita, joilla pahat ihmiset ”poistettiin kansan keskuudesta” (ks. esim. 3. Moos. 17:26-29).

Huomioitavaa on myös se, että 10 käskyn laissa käsky ”Älä tee aviorikosta” (2. Moos. 20:14) sisältää ajatuksen, ettei avioero (aviorikos) ole oikein eikä alkuperäisen Jumalan järjestyksen mukaista. Juuri tähän viittasi Jeesus puhuessaan laista, avioerosta ja uudelleenavioitumisesta (Luuk. 16:16-18).

Mutta palatkaamme laista profeettoihin… Jeremian kirjan 3. luku siis osoittaa Jumalan oman toiminnan perusteella, että Jumalan alkuperäinen laki ei sisältänyt Mooseksen lain erokirjakäytäntöä vaan tämä oli väliaikainen myönnytys yhteiskunnalliseen lakiin teokratian ajalle. Jumala otti pakkosiirtolaisuuden muodossa väliaikaisesti ”asumuseron”, mutta tilanteen rauhoituttua hän otti ”huora-vaimonsa” jälleen takaisin ja… rakasti häntä:

”Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt. - Kuka voisi hylätä nuoruutensa vaimon, sanoo sinun Jumalasi.” (Jes. 54:6)

”Kuitenkin minä muistan liittoni, sen, jonka kanssasi tein, kun vielä olit nuori, ja minä vahvistan välillemme liiton, joka kestää ikuisesti.” (Hes. 16:60)

”Yhtä vähän kuin voidaan mitata taivaan avaruus tai tutkia maan perustukset, yhtä mahdoton minun on hylätä Israelin jälkeläisiä edes kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tehneet, sanoo Herra.” (Jer. 31:37)

Näin tulee aivan ilmeiseksi se tosiasia, että Jumalan ja hänen kansansa suhteesta voimme nähdä, mikä on todella Jumalan tahto koskien myös ihmisten välisiä avioliittoja. Kun Jumala otti Israelin omaksi kansakseen, hän kihlasi ja meni naimisiin tämän kanssa. Vaimo – Israel – oli kuitenkin uskoton aviomiestään kohtaan ja ”harjoitti huoruutta” kumartamalla epäjumalia. Jumala oli pitkään kärsivällinen kansaansa kohtaan. Yhä uudelleen hän antoi vaimolleen tämän aviorikokset anteeksi. Kuitenkin hänelläkin tuli raja vastaan, jonka jälkeen hän siirsi vaimonsa asumaan toisaalle. Tästä väliaikaisesta ”asumuserosta” huolimatta Jumala ei ottanut ”avioeroa” eli purkanut Siinailla solmimaansa liittoa. Jumala ei myöskään ”uudelleenavioitunut” eli valinnut omakseen toista kansaa Israelin sijaan (vaikka hän Moosekselle kerran niin uhkasikin tehdä (2. Moos. 32:7-10), mikä tosin olisi ollut verrattavissa lähinnä kihlauksen purkamiseen, koska tuolloin liittoa oltiin vasta solmimassa).

Vanhan testamentin profeettakirjoista käy siten ilmi, että avioero on Jumalan tahdon vastaista, samoin uudelleenavioituminen mahdollisen eron jälkeen. Tämä on se järjestys, jonka Jumala on jo alussa asettanut avioliittoon, ja tätä järjestystä Jumala itse noudatti Mooseksen lain väliaikaisen yhteiskunnallisen myönnytys-säädöksen sijaan. Profeettojen kirjoista tulee esiin myös suoraan Jumalan varsinainen, alkuperäinen tahto, joka annetaan Pyhän Hengen toimesta suoraan käskyksi Jumalaan uskoville. Malakian kirjassa sanotaan:

”13. Te teette pahaa myös toisella tavalla. Siksi Herra ei katso enää suopeasti uhrilahjaanne eikä halua ottaa sitä vastaan teidän kädestänne, vaikka te peitätte hänen alttarinsa kyynelillä, itkette ja valitatte. 14. Te kysytte: "Miksi?" Siksi, että olet hylännyt vaimosi, vaikka hän on sinun kumppanisi ja kuuluu liittoon (ei: "liiton kansaan") sinun kanssasi. Herra on todistaja teidän välillänne, sinun ja vaimosi, jonka otit jo nuoruudessasi. 15. Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan! 16. - Minä vihaan eroa, sanoo Herra, Israelin Jumala. Joka eroaa, tekee yhtä väärin kuin se, joka tahraa kätensä veriteolla, sanoo Herra Sebaot. Varokaa hylkäämästä vaimoanne!” (Mal. 2:13-16)

Tekstistä käy ilmi, että Jumala ei vastaa sellaisten ihmisten rukouksiin, jotka syyllistyvät avioeroon. Avioeroon ei ryhdy ”yksikään, jolla on jäännöskään Hengestä” (Mal. 2:15), kuten vanha käännös sanoo. Avioero ilman katumusta on merkki siitä, että Pyhä Henki ei asu ihmisessä vaan tämä on luopunut. Jumala vihaa avioeroa kiivaalla vihalla (hepr. shane). Avioero on yhtä paha rikos kuin murha! “Eikä iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa.” (1. Joh. 3:15).

Malakian kirjan 2. luvun jakeet 14–15 on käännetty eri käännöksissä melko eri tavalla. Tämä johtuu siitä, että käännöksissä on annettu eri tulkinta sille, mihin jakeiden sanat viittaavat. Erityisesti jae 15 on vaikeatulkintainen ja siten myös vaikea kääntää. Näihin jakeisiin on kuitenkin paneuduttava tarkemmin, jotta voimme ymmärtää paremmin avioeroa, sillä Jumala itse ilmaisee niissä näkemyksensä.

Ensimmäinen huomio on, että heprealaisessa tekstissä ”liitolla” viitataan nimenomaisesti avioliittoon eikä ”liiton kansaan”, kuten vuoden 1992 käännös virheellisesti kääntää. Sen sijaan englanninkielinen King James Version kääntää oikein heprealaisen tekstin mukaisesti:

”The LORD hath been witness between thee and the wife of thy youth, against whom thou hast dealt treacherously: yet is she thy companion, and the wife of thy covenant (hepr. w’esheth b’rithek).”

Mutta eivät myöskään vuoden 1933 käännös ja Raamattu kansalle -käännös selviydy kunnialla jakeen 14 kääntämisestä. Jakeessa esiintyvä heprean sana baged, joka tarkoittaa petosta, ei käänny aviouskottomuudeksi. Valitettavasti se on kuitenkin käännetty niin vuoden 1933 käännöksessä sekä Raamattu kansalle -käännöksessä. Kyseessä on petos valaa kohtaan, joka on annettu liittoa (tässä tapauksessa avioliittoa) solmittaessa. Näin esimerkiksi Hoos. 6:7.

Lukuisten muiden Raamatun kohtien lisäksi jakeesta 14 käy ilmi, että avioliitto on liitto, ei sopimus (Sananl. 2:17, Hes. 16:8), ja liitot vahvistetaan aina todistajien läsnä ollessa (5. Moos. 30:19, 1. Sam. 20:23, Jes. 8:1-2). Muutoin ne eivät olleet liittoja laisinkaan. Jakeessa 14 ilmaistaan, että näiden virallisten todistajien lisäksi myös Jumala oli todistaja miehen ja naisen välillä, silloin kun he avioliiton solmivat, ja kuuli, mitä liiton valassa luvattiin.

Jumala on pitänyt mielessään, mitä mies vaimolleen vihkimisessä lupasi. Tämän lupauksen perusteella Jumala liitti heidät yhdeksi – eliniäksi – sillä kyseessä on liitto (’liitos’), ei vain sopimus. Petollisuus nuoruudessa vaimolle annettua lupausta kohtaan merkitsee liitosta irrottautumista eli avioeroa. Petollisuus ei viittaa tässä mihinkään avioliiton aikana tapahtuneeseen sössimiseen kuten syrjähyppyihin vaan se viittaa ajassa taaksepäin miehen ja naisen nuoruuteen, tilanteeseen, jossa he solmivat liiton.

Niinpä Mal. 2:14, jossa baged-sanaa on käytetty, ei pidä nähdä uskottomuutena, koska uskottomuus avioliiton kontekstissa viittaa johonkin, mitä on tehty avioliiton aikana joskus solmimisen jälkeen. Tässä asiassa vuoden 1992 käännös kääntää selkeästi oikeammin.

Kyse on siitä, että mies on osoittanut petollisuutta sille liitolle, jonka hän on solminut vaimonsa kanssa aikoinaan, nuoruudessa. Petollisuus liitolle merkitsee tästä elinikäisestä liitosta irrottautumista, yhden repimistä kahdeksi, eli avioeroa. Niinpä sanaa ”uskottomuus” ei tule käyttää, koska se johtaa harhaan. Kyse ei ole syrjähypystä vaan avioerosta!

Siinä missä jakeen 14 merkitys on vielä suhteellisen selvä, on jae 15 jo huomattavasti vaikeammin selvitettävä. Jakeen alussa on heprealaisessa tekstissä maskuliininen toimija, jonka toiminnan kohde löytyy joko edellisestä jakeesta tai 15. jakeen alkupään sanoista. On ainakin neljä tapaa ymmärtää 15. jakeen teksti ja siten siitä on tehty myös neljänlaisia käännöksiä, jotka esittelen seuraavassa esimerkkien avulla.

1) KR33: Septuagintan lisäystä (”kai eipate”) seuraten katsotaan, että 15. jakeen keskellä on sitaatti luopuneiden israelilaisten vastaväitteestä Jumalalle, samaan tapaan kuin jakeen 14 alussa. Jakeen 15 alun maskuliininen toimija on mies, joka ottaa avioeron.

”Niin ei tee yksikään, jolla on jäännöskään Hengestä. [Mutta te sanotte:] "Mutta kuinkas se yksi (Abraham)?" Hän pyrki saamaan Jumalan lupaamia jälkeläisiä.”

Jakeen merkitys on tällöin seuraava: Jumala sanoo, ettei yksikään mies, jolla on edes rahtunen Pyhää Henkeä jäljellä sisimmässään, syyllisty avioeroon ja siten riko aviovalassa antamaansa lupausta. Kuitenkin israelilaiset inttävät vastaan: ”Entäs Abraham sitten? Hänhän otti Hagarin ja jätti Saaran. Eikö Abrahamin esimerkki oikeuta meitäkin avioeroihin?” Tämän Jumala kumoaa toteamalla vain, että Abraham pyrki vain saamaan Jumalan lupaaman jälkeläisen. Hän ei missään vaiheessa eronnut Saarasta, vaan myöhemmin lähetti nimenomaan Hagarin lapsineen pois luotaan.

2) KR92: Jakeen 15 alun maskuliininen toimija on Jumala, ei eronnut aviomies, ja hänen tekonsa kohde ei ole edellisen jakeen avioero vaan ensimmäinen mies (Adam), jonka sieraimiin Jumala puhalsi osan siitä elämänhengestä, jonka hän kaikille luomilleen elollisille olennoille antoi. Jumalan lupaamia jälkeläisiä ei pyri saamaan Abraham vaan Adam. Jakeessa oleva kysymys on retorinen.

”Ei Jumala luonut vain miestä (Adamia) eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies (Adam) yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta?”

Jakeiden 14 ja 15 merkitys on, että avioliitossa mies ja nainen ovat tulleet yhdeksi. Niinpä mies ei voi ajatella, että hän yksin voi tehdä, mitä haluaa. Jumalan antama elämä, rakkaus ja jälkikasvu kuuluvat yhtälailla naiselle osoitettuihin tehtäviin. Niinpä mies ei ole (sen paremmin kuin nainenkaan) oikeutettu lähtemään tästä Jumalan asettamasta liitosta ja sen tarkoituksesta.

3) NIV: Jakeen alun maskuliininen toimija on Jumala, mutta päinvastoin kuin KR92:ssa, tämän toiminnan kohde ei ole mies vaan avioliitto, johon Jumala on miehen ja naisen yhdistänyt (”tehnyt yhdeksi”). Esitetään retorinen kysymys: ”Eikö Jumala tehnytkin heidät yhdeksi?”, todetaan: ”Lihassa ja hengessä he kuuluvat hänelle.”, ja kysytään edelleen: ”Miksi yhdeksi?”, ja vastataan: ”Koska hän tavoitteli jumalisia (Jumalan mielen mukaisia) jälkeläisiä.”

”Has not the Lord made them one? In flesh and in spirit they are his. And why one? Because he was seeking godly offspring.”

Jakeen viittaus on Jumalan alkuperäiseen lakiin luomiskertomuksessa, jossa hän asetti avioliiton, jossa hän tekee miehen ja naisen yhdeksi. Niinpä avioero, josta edellisessä jakeessa puhutaan, rikkoo tämän Jumalan teon ja Jumalan järjestyksen. Ja koska avioliitossa Jumala on paitsi todistajana myös solmijana, kyse ei ole väärästä teosta ainoastaan puolisoa kohtaan vaan myös Jumalaa kohtaan.

Vaikka esimerkkikäännös NIV kääntää: ”In flesh and in spirit…”, tätä käännöstyyppiä suosittaessa tulisi käännöksen tarkkuuden nimissä tuo kohta kääntää: ”For the rest of their lives…” Pointtina on, että sanan ”ruah” merkitys on tässä yhteydessä luomiskertomuksen tavoin ”elämänhenki” (kuten myös 1. Moos. 6:3 ja Ps. 104:29). Toisin sanoen avioliitto kestää Jumalan silmissä eliniän.

4) KJV: Jakeen alun maskuliininen toimija on naimisiin mennyt mies. Jakeen alussa kysytään, eikö mies tehnytkin liiton avioituessaan? Hänellä oli vielä jonkin verran Pyhää Henkeä, koska kerran solmi liiton (eikä sen sijaan vain huorannut). Seuraavaksi kysytään, miksi avioliitto? Vastaus on: ”jotta mies hankkisi jälkeläisiä Jumalan mielen mukaisella tavalla (eikä vain pökkää satunnaisia naisia raskaaksi ja lähde sitten tiehensä heidän luotaan)”.

”And did not he make one? Yet had he the residue of the spirit. And wherefore one? That he might seek a godly seed.”

Jakeiden 14 ja 15 pointti on näin ollen se, että avioliitto on jumalaapelkääväisen, hurskaan ja oikein elävän miehen vastuullinen ratkaisu ja teko. Siksi avioero eli liiton rikkominen ei tule kuuloonkaan. Tässä siis Jumalan mielen mukainen oikea toiminta esitetään kontrastissa luopuneiden israelilaisten vääriä tekoja ja väärää elämää vastaan.

Yhteenvetona voi siis sanoa, että käännösratkaisut 1) ja 4) lähtevät siitä, että kyseessä on luopuneiden israelilaisten elämäntavan ja Jumalan mielen mukaisen elämäntavan vastakkain asettaminen. Tarkoitus on näin osoittaa avioero, joka oli yleistynyt Israelissa, vääräksi ja Jumalan tahdon vastaiseksi teoksi.

Käännösratkaisut 2) ja 3) lähtevät sen sijaan liikkeelle siitä, että kyseessä on Jumalan tekojen kuvaaminen suhteessa avioliittoon. Molemmissa viitataan avioliiton asetussanoihin luomiskertomuksessa, jonka perusteella osoitetaan, että avioliitossa Jumala toimii ja tekee miehen ja naisen yhdeksi – eliniäksi. Näin ollen avioero merkitsee Jumalan teon ja alkuperäisen järjestyksen rikkomista ja siten hänen tahtoaan vastaan kapinoimista.

Valittiinpa mikä käännösratkaisu tahansa, on selvää, että ne kaikki pitävät avioeroa selvästi Jumalan tahdon vastaisena tekona. Kaikki käännökset myös asettuvat linjaan 14. jakeen kanssa. Melko poikkeuksellisesti kaikkia neljää voi pitää oikeina käännöksinä, koska jae 15 on monitulkintainen. Ongelmia tulee vastaan lähinnä silloin, jos lukija ei ymmärrä jakeen merkitystä. Siksi esimerkiksi KR33:ssa eli ns. vanhassa käännöksessä pitäisi olla ehdottomasti lisättynä tekstiin Septuagintan sanat: ”Mutta te sanotte: …”, koska on ilmeistä, että käännös on tehty tämän olettamuksen varassa (ja muutenkin Septuagintaa mukaillen).

Oma näkemykseni on, että 15. jakeessa todellakin on viittaus luomiskertomukseen, ja niin ollen se on selitys 14. jakeessa mainitun liiton pysyvyydelle. Mielestäni lähimmäksi osuu (yllätys, yllätys!) New International Version (NIV) – siitä huolimatta, että se on tullut kuuluisaksi epätarkasta ja joskus jopa vääristävästä kääntämisestä monissa muissa kohdissa. Oma käännökseni jakeen 15 alusta on:

”Eikö hän tehnytkin [heidät] yhdeksi? Loppuelämänsä [he] kuuluvat hänelle. Mutta miksi yhdeksi? [Jotta] he pyrkisivät saamaan Jumalan [mielen mukaisesti] jälkikasvua.”

Hepreasta translitteroituna: ”w’Lo ehad asha(h), uShar ruah lu, uMa(h) ha-ehad, m’bakesh zera elohim”.

Tarkkaan ottaen m’bakesh ei ole monikon vaan yksikön partisiippi. Se ei kuitenkaan mielestäni viittaa tässä Jumalaan, koska ”Jumalan siementä” (zera elohim) ei tavoittele Jumala itse – ellei sitten ajatella KR92:n tavoin, että ”se yksi” on Adam, mikä ei ole todennäköistä. Viittaus on miehen ja naisen muodostaman yksikön, ”yhden”, ”the one”, yhteenliittymän tavoitteeseen. Miestä ja naista ei siis tässä ymmärretä kahtena vaan yhtenä, aivan kuten luomiskertomuksessakin sanotaan.

Näin ollen Malakian kirjaan ylöskirjattu Jumalan puhe avioeroja koskien merkitsee paluuta Jumalan alkuperäiseen järjestykseen luomiskertomuksessa. Niinpä, vastoin Mooseksen lain yhteiskunnallista myönnytystä, Jumala julistaa oman varsinaisen ja alkuperäisen tahtonsa koskien avioeroa. Avioero ei ole lainkaan sallittu, sillä se merkitsee (avio)liittoa solmittaessa annetun lupauksen rikkomista. Aviolupaus on annettu Jumalan edessä, joka on sen todistaja.

Liiton/valan rikkominen oli Vanhassa testamentissa yksi vakavimmista rikoksista. Edes tuomarien aikana syvälle luopumukseen edenneen Israelin keskuudessa siitä ei voitu luopua. Näin ollen Jefta ei voinut peruuttaa Jumalan edessä antamaansa lupausta uhrata se Herralle, joka hänen portistaan tulee ensimmäisenä sisälle. Valitettavasti vain tämä ensimmäinen oli hänen oma tyttärensä (Tuom. 11:29-40). Samoin israelilaiset olivat Mispassa luvanneet Jumalan edessä, että eivät anna tyttäriään vaimoiksi Benjaminin heimoon kuuluville niiden rikkomusten takia, jotka benjaminilaiset tekivät. Asia piti ratkaista aivan erityisellä tavalla, jotta Benjaminin heimo ei häviäisi eivätkä muut israelilaiset joutuisi rikkomaan lupaustaan (Tuom. 21:1-25). Toivon mukaan näiden esimerkkien kautta ymmärrämme, kuinka vakava asia Jumalan silmissä on liiton/valan rikkominen ja siis myös avioero.

5. Jeesuksen opetus avioerosta ja uudelleenavioitumisesta

Lähdettäessä tarkastelemaan Uuden testamentin opetusta koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista, huomio kiinnittyy ensimmäisenä Jeesuksen opetuksiin evankeliumeissa. Erityisesti Matteuksen evankeliumissa, joka on suunnattu etenkin juutalaisille, tulee esiin kysymys Mooseksen laista ja sen sisältämästä erokirjakäytännöstä. Jo vuorisaarnassa Jeesus selväsanaisesti kumoaa tämän käytännön:

”On myös opetettu, että jos mies tahtoo erota vaimostaan, hänen on annettava tälle erokirja. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden, ajaa hänet aviorikokseen. Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 5:31-32)

Tämä opetus on osa vuorisaarnan pitkähköä jaksoa, jossa Jeesus ottaa esiin useita aiheita, joista kaikista hän sanoo: ”Teille on opetettu… Mutta minä sanon teille…” Kyse on joissain tapauksissa niin sanotuista isien perinnäissäännöistä, mutta on ilmeistä, että osassa aiheita on selkeä vastakkainasettelu Mooseksen lain kanssa. Jeesus siis tosiasiallisesti muuttaa lakia: Hän kumoaa Mooseksen lain käskyn ja asettaa oman uuden liiton käskynsä sen tilalle. Yllä oleva erokirja-asiaa käsittelevä kohta kuuluu hyvin selkeästi näihin, sillä Jeesus ottaa suoran sitaatin 5. Mooseksen kirjan tekstistä.

Avioeroasiassa Jeesus kumoaa Mooseksen lain väliaikaiseksi tarkoitetun säädöksen ja korvaa sen Jumalan alkuperäisellä lailla: avioero ei ole lainkaan sallittu, niin kuin ei ole myöskään uusiin naimisiin meneminen, jos ero tulee. Sanoja ”muun syyn kuin haureuden tähden” käsittelin jo aiemmin, mutta tulkoon tässä yhteydessä vielä lyhyesti todettua, että sana ”haureus” (kreik. porneia) viittaa avioliittoa edeltäneisiin seksuaalisesti vääriin tekoihin. Morsiamen neitsyysvaatimus oli yleinen avioliiton ja avioitumisen ehto Israelissa. Jos morsian antoi ymmärtää olevansa neitsyt, mutta häiden jälkeen kävikin ilmi, että näin ei ollut asian laita, nainen kivitettiin ja avioliitto päättyi siihen (5. Moos. 22:13-21). Jeesus ei siis viittaa tässä kohdin aviouskottomuuteen tai johonkin muuhun avioliiton aikana tapahtuneeseen seksuaalisesti väärään tekoon. Näin ollen hän ei myöskään anna – päinvastoin kuin monet nykykristityt haluaisivat lukea – oikeutta avioeroon jonkin naimisiin menon jälkeen tapahtuvan syyn takia.

Lienee paikallaan myös todeta, että Matteuksen tekstissä käytettävä kreikan kielen sana ”apolyoo” ei merkitse vain ”hylkäämistä” avioeron muotona. Jeesus viittaa yleisesti eroamiseen eikä vain johonkin tietyntyyppiseen eron tapaan. Myöskään KR92:n ilmaisu ”ajaa aviorikokseen” ei ole tarkka. Kreikankielisessä tekstissä puhutaan ”avionrikkojaksi tekemisestä”.

Jeesuksen viesti on kuitenkin selvä: Avioliiton aikana tapahtuvat syyt eivät oikeuta avioeroon. Jos mies ottaa eron vaimostaan, hän oman syntinsä lisäksi tekee vaimostaan avionrikkojan. Miksi?

On ehdotettu, että sinä aikana naisen oli käytännössä pakko mennä naimisiin, jotta hän selviytyisi taloudellisesti. On kuitenkin huomattava, että Jeesus pitää myös tällaista uutta avioliittoa aviorikoksena eli vääränä tekona, koska uusi mies tekee eronneen naisen kanssa naimisiin menemällä myös aviorikoksen. Siksi on epätodennäköistä, että tästä olisi kyse.

Tässähän kohden Jeesus ei ota mitään kantaa eron (avioliiton aikaiseen) syyhyn. On mahdollista, että nainen on pettänyt miestään, ja mies on saanut tämän selville. Sitten mies ottaa vaimostaan avioeron ”shammailaisittain”. Tällöin nainen on avionrikkoja tosiasiallisesti. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa eron ”hilleliläisittäin” esimerkiksi kyllästyttyään vaimoonsa. Tällöin nainen ei ole tosiasiallisesti avionrikkoja, mutta eronneena hän on silti samassa asemassa, koska jos hän uudelleenavioituu, hän myös tosiasiallisesti tekee Jeesuksen mukaan aviorikoksen.

Näin ollen Jeesus torjuu ja kieltää molempien juutalaisten koulukuntien avioero-oikeutukset: avioero ei ole sallittu lainkaan. Jos ero tulee, kumpikaan osapuoli ei saa mennä uusiin naimisiin, olkoonpa hän kuinka syytön tahansa tähän eroon. Mutta juuri siksi myös avioeron ottaminen on kokonaan väärin, eivätkä sen paremmin shammailaiset kuin hilleliläisetkään syyt anna siihen oikeutusta. Näin ollen vuorisaarnan opetus on linjassa Matteuksen 19. luvussa Jeesuksen fariseuksille antaman sanoman kanssa. Tämän 19. luvun tekstin käsittelin jo aiemmin, mutta siihen on syytä antaa vielä joitain lisähuomioita.

”Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen." Opetuslapset sanoivat: "Jos avioliitto merkitsee miehelle tätä, on parempi olla menemättä naimisiin." Mutta hän sanoi heille: "Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden. Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon." (Matt. 19:9-12)

Jeesuksen opetuksen sisältö on tässä sama kuin vuorisaarnassa: avioero on syntiä, ja samoin on uudelleenavioituminen. On huomattava, että avioero ja uudelleenavioituminen ovat selvästi kaksi ERI asiaa. Aivan liian usein ne mielletään ikään kuin saman asian eri puoliksi. Jeesuksen mukaan näin ei ole, sillä hän aivan yksikantaan opettaa, että myös se mies syyllistyy aviorikoksen syntiin, joka menee eronneen kanssa naimisiin, vaikka itse ei olisikaan koskaan ollut naimisissa. Ihminen voi siis syyllistyä uudelleenavioitumisen kautta aviorikokseen, vaikka kyseessä ei olekaan juuri hänen toinen avioliittonsa.

Opetuslasten reaktio osoittaa fariseusten reaktion ohella, kuten aiemmin kuvasin, että Jeesus ei asetu kummankaan juutalaisen koulukunnan puolelle avioerokiistassa. Hän torjuu niin ”shammailaisen” kuin ”hilleliläisen” kannan, ottaen näitä molempia tiukemman kannan: sen kannan, jonka Jumala otti, kun hän avioliiton asetti, ja jota hän itse noudatti valitun kansan kohdalla.

Opetuslapset käytännössä sanovat: ”Jos avioliitosta ei saa lähteä ulos, parempi olla menemättä siihen sisään alun perinkään.” Jeesus kuitenkin torjuu tämän ajatuksen ja pitää sitä vääränä. Avioitumattomuus ei sovellu kaikille (sillä ei-aviollinen seksi on syntiä, haureutta). Se on vain kolmen ihmisryhmän kohdalla tarkoituksenmukainen osa.

Ensinnäkin naimattomina on syytä pysyä niiden, jotka ovat ”äidin kohdusta saakka” olleet avioon kelpaamattomia. Toisin sanoen kyseessä on vammaisuus, ja yhtenä sen muotona oletettavasti myös hermafroditia, jossa vauvan sukupuoli ei ole selvä ulkoisten tuntomerkkien perusteella. Toinen ryhmä ovat eunukit, joiden sukuelimiin on kohdistettu kastraatio, joko irti leikkaamalla, murskaamalla tai kuristamalla verenkierto. Kolmantena ovat ne, jotka ovat saaneet Jumalalta kutsun naimattomuuteen ja selibaattiin voidakseen kokonaisvaltaisemmin keskittyä Jumalan valtakunnan työhön. Tämä on erityisen kutsumuksen muoto eikä, kuten Jeesus sanoo, sovellu kaikille. Siihen tarvitaan Jumalan antama erityinen naimattomuuden armolahja (1. Kor. 7:7). Jeesuksen mukaan sellaisen ihmisen, joka voi valita naimattomuuden Herran työn tähden (eli jonka seksuaalisuus ja tarpeet soveltuvat selibaattiin), tulisi myös tehdä tämä valinta. Jatketaan tarkasteluamme Markuksen evankeliumin puolelle.

”Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka häntä koetellakseen kysyivät, saako mies hylätä vaimonsa. Hän vastasi heille: "Mitä Mooses on siitä säätänyt?" He sanoivat: "Mooses antoi meille luvan kirjoittaa erokirjan ja hylätä vaimon." Silloin Jeesus sanoi: "Te olette kovasydämisiä, siksi hän laati teille sen säännöksen. Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." Kun he olivat keskenään, opetuslapset kysyivät uudestaan tätä asiaa. Jeesus sanoi heille: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen.” (Mark. 10:2-12)

Vaikka tässä kohdassa on joitakin yhteneviä piirteitä Matteuksen evankeliumin 19. luvun kanssa, näyttää kyseessä kuitenkin olevan eri tilanne. Jeesuksen opetuksen sisältö on toki sama, mutta asetelma on eri. Oli näet aivan tyypillistä, että Jeesukselta kysyttiin useissa yhteyksissä vastauksia samoihin (juutalaisten kiista)kysymyksiin. Joskus Jeesukselta meni siihen jopa hermot:

”Kun Jeesus käveli temppelialueella Salomon pylväikössä, juutalaiset piirittivät hänet ja tiukkasivat: "Kuinka kauan sinä kiusaat meitä? Jos olet Messias, sano se suoraan." Jeesus vastasi: "Minähän olen sanonut sen teille, mutta te ette usko.” (Joh. 10:23-25)

Fariseukset joka tapauksessa tiukkasivat Jeesukselta avioerosta, ja Jeesus vastasi kuten usein: ”Mitä siitä on kirjoitettu?” Tosin tässä kohdin hän ei kysy, mitä siitä on kirjoitettu profeetoissa, koska profeettojen kirjoissahan on kielteinen avioerokanta, kuten tunnettua (Mal. 2:13-16). Jeesus kysyy: ”Mitä Mooses on siitä säätänyt?” Fariseukset sanoivat, että Mooses antoi heille luvan hylätä vaimon. Jeesus asettaa kuitenkin tämän säädöksen laajempaan asiayhteyteensä: Näin säädettiin, koska Israelin kansa oli kovasydämistä ja pahaa. Se ei noudattanut Jumalan (10 käskyn) lakia, joten heille annettiin käskyjä jotka ”eivät olleet hyviä” (Hes. 20:24-25).

Mooseksen laki oli yhteiskunnan laki, vaikkakin teokraattisen yhteiskunnan laki, ja fariseukset tiesivät tämän. He olivat myös lukeneet luomiskertomuksen sekä profeettojen kirjat (koska niitä säännöllisesti aina synagogissa luettiin). Siksi Jeesuksen puheet kovasydämisyydestä ja Jumalan alkuperäisestä järjestyksestä olivat relevantteja fariseuksille. He saivat vastauksen, jota tulivat kysymään.

Mitä tulee itse opetuksen sisältöön tässä Markuksen evankeliumin kohdassa, opettaa Jeesus siinä samoin kuin Matteuksen evankeliumissa. Avioero on syntiä. Ja jos ero otetaan, ei ole kummallakaan osapuolella oikeutta mennä uusiin naimisiin. Lisäksi syntiä on myös se, jos joku menee naimisiin eronneen kanssa – olipa hän sitten itse eronnut tai ei. On huomioitava, että Jeesus ei aseta tässä erossa aktiivista tai ”syyllistä” osapuolta mitenkään eri asemaan, sillä hän kääntää asian kummaltakin puolelta:

Olipa eron syy mikä tahansa, olipa se kumman tahansa ”vika”, ja olipa kumpi tahansa erossa aloitteellinen, loppupäätelmä on sama: Avioero ei ole sallittua, ja uudelleenavioituminen on väärin. Tästä Markuksen evankeliumin kohdasta käy lisäksi ilmi, että selitys naisen avionrikkomiselle Matt. 19:ssa ei ole taloudellinen pakko, sillä tässä puhutaan naisen aloitteesta otettavasta erosta aivan samoin kuin miehen aloitteesta otettavasta.

Luukkaan evankeliumista löytyy lisää Jeesuksen opetuksia koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista. Seuraava teksti on erityisen mielenkiintoinen:

”Lain ja profeettojen aika kesti Johannekseen asti. Siitä lähtien on julistettu hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta, ja jokaista vaaditaan tulemaan sinne. Mutta laista ei häviä piirtoakaan, ennemmin katoavat taivas ja maa. Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen, ja samoin tekee aviorikoksen se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Luuk. 16:16-18)

Näitä jakeita tarkasteltaessa on ensinnäkin tärkeää huomata, että ”laki ja profeetat” ei viittaa tässä kohdin Vanhaan testamenttiin, vaikka tällaistakin ilmaisua Raamatussa on VT:stä käytetty. Tässä kohdin Jeesus luettelee joukon julistajia: laki (Mooses), profeetat ja Johannes Kastaja. Nämä ovat olleet vanhan liiton sananjulistajia. Johannes Kastaja oli heistä viimeinen – profeetta siis itsekin, joka julisti edeltä käsin Jeesusta. Johanneksesta eteenpäin – siitä lähtien, kun hän kastoi Jeesuksen – hänen oma toimintansa vaimeni, ja Jeesus alkoi julistaa evankeliumia Jumalan valtakunnasta, joka on tullut lähelle (Mark. 1:9-15).

Toinen asia, joka on tärkeää huomata, on se tosiasia, että Mooseksen laki ei opettanut siten kuin Jeesus tässä opettaa. Mooseksen laissahan oli erokirjakäytäntö, mutta nyt Jeesus julistaa, että avioero ei ole lainkaan sallittu, niin kuin ei ole myöskään uusiin naimisiin meneminen, mikäli ero tulee. Sellainen on aviorikos. On siis ilmeistä, että Jeesus tässä kohdin ei viittaa lailla Mooseksen lakiin. Hän viittaa sen sijaan Jumalan alkuperäiseen lakiin luomiskertomuksessa, jossa avioero ei ole sallittu, kuten hän myös aiemmin ilmaisi:

”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:7-9)

Jeesuksen julistuksen sisältö tässä kohdin koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista on selkeä ja ehdoton. Avioero on aviorikos kuten myös uudelleenavioituminen. Syntiä ei tee vain eron ottava mies, eikä vain uudelleenavioituva nainen, vaan myös joku toinen mies, joka menee naimisiin eronneen naisen kanssa, vaikkei itse olisikaan koskaan ollut naimisissa aiemmin.

Puhumalla laista, profeetoista, Johanneksesta ja Jumalan valtakunnan tulosta Jeesus painottaa, ettei hänen myötään alkava uusi liitto ja Jumalan valtakunnan uusi sanoma mitenkään kumoa sitä Jumalan järjestystä, joka on asetettu voimaan jo Raamatun alkulehdillä.

Kohdasta Luuk. 16:18 on hyvä vielä huomioida, että aviorikoksen tekeminen on kreikan jatkuvassa preesensissä, ei aoristissa. Se merkitsee jatkuvaa, ennen nykyhetkeä alkanutta ja nykyhetken jälkeen jatkuvaa toimintaa. Tämä tarkoittaa, että uudelleenavioitunut tekee aviorikosta jatkuvasti, ei siis vain kerran solmiessaan uuden avioliiton. Tästä ymmärrettävästikin seuraa, että uudelleenavioituminen ensimmäisen puolison eläessä on Jumalan silmissä moniavioisuutta, mikä käy ilmi myös muista Raamatun kohdista.

Olen tähän mennessä tarkastellut Jeesuksen suoria opetuksia evankeliumeissa koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista. Evankeliumit sisältävät kuitenkin myös historiallisia tapahtumia, joita on kommentoitu tekstissä. Jotkut tällaiset tapahtumat koskevat myös avioeroa.

”Herodes oli pidättänyt Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja teljennyt vankilaan. Tämän hän oli tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden. Hän oli nainut Herodiaan, mutta Johannes oli sanonut hänelle: "Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa." Herodias ei sietänyt Johannesta ja olisi halunnut tappaa hänet, mutta ei voinut, koska Herodes pelkäsi Johannesta.” (Mark. 6:17-20)

On huomattava, miten Herodeksen uudesta vaimosta puhutaan evankeliumitekstissä. Herodes oli mennyt naimisiin veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan kanssa. Rooman laki, samoin kuin Israelissa voimassa olleet paikalliset lait, suhtautuivat moniavioisuuteen torjuvasti. Herodias oli siis eronnut Filippoksesta ja mennyt naimisiin Herodeksen kanssa, ja vieläpä kaikesta päätellen täysin omasta tahdostaan, sillä hän oli täydessä vihassa Johannes Kastajaa kohtaan tämän nuhdeltua Herodesta aviorikoksesta. Tästä huolimatta evankeliumiteksti ja Johannes Kastaja puhuvat ”veljesi vaimosta”, vaikka Herodias ei ollut enää naimisissa Filippoksen kanssa. Tämä osoittaa, että Raamattu pitää avioeron ja myös uudelleenavioitumisen jälkeen ensimmäistä avioliittoa Jumalan asettamana ja edelleen voimassa olevana. Täten evankeliumit asettuvat täsmälleen samalle kannalle kuin apostoli Paavali Roomalaiskirjeessä (Room. 7:1-3), jota tarkastelemme seuraavana.

6. Apostolien opetus avioerosta ja uudelleenavioitumisesta

Siirryttäessä evankeliumeista Uuden testamentin kirjeisiin vastaan tulee kristillisille seurakunnille suunnattuja opetuksia, joista osa koskee heidän seksuaali- ja perhe-elämäänsä. Tarkastellaan ensimmäisenä Roomalaiskirjeen 7. luvun opetusta:

”Veljet, tehän tunnette lain ja tiedätte, että laki hallitsee ihmistä niin kauan kuin hän elää. Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa. Mutta jos mies kuolee, nainen vapautuu siitä laista, joka sitoi hänet mieheen. Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa.” (Room. 7:1-3)

Ensimmäisenä on erittäin tärkeää huomata, että tässä ”laki” ei viittaa maalliseen Rooman lakiin (koska siinä avioerolle ei ollut mitään rajoituksia) eikä Mooseksen lakiin (koska siinä ei avioliitossa sidottu eliniäksi kuin poikkeustapauksissa). Tässä viitataan Jumalan alkuperäiseen lakiin luomiskertomuksessa avioliiton asetussanoissa, joihin myös Jeesus viittasi: ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:6).

Jumalan luoma ja asettama laki, jonka hän on saattanut voimaan jo maailman alussa, sitoo avioliitossa miehen ja naisen toisiinsa niin kauan kuin nämä elävät. Tämä laki ei sido heitä avioeroon asti vaan kuolemaan asti. Jumalan silmissä mies ja nainen ovat edelleen aviopari, vaikka nämä eroaisivatkin. Siksi avioeron jälkeinen uudelleenavioituminen on aviorikos. Siinä antaudutaan seksuaaliseen yhteyteen jonkun toisen kuin oman aviopuolison kanssa. Kyseessä on hengellisesti samanlainen asia kuin naimisissa olevan ihmisen vieraissa käynti. Vaikka nykyisin puhutaan usein vain avioerosta eikä juuri lainkaan uudelleenavioitumisesta, Jumalan näkökulmasta avioeroa keskeisempi rikos on uudelleenavioituminen (vaikka avioerokin on toki paha synti ja väärin).

Mutta koska avioliitto on voimassa Jumalan järjestyksen mukaan kuolemaan asti, lakkaa se olemasta, kun toinen osapuolista kuolee. Niinpä leski ei tee aviorikosta, jos hän menee uusiin naimisiin. Ja koska avioliitto päättyy kuolemaan, ei taivaassa kukaan ole enää naimisissa kenenkään kanssa. Siksi mormonien oppi ”ikuisesta avioliitosta” on väärä ja epäraamatullinen. Jeesus osoitti tämän selvästi keskustellessaan saddukeusten kanssa:

”Tämän maailmanajan lapset naivat ja menevät miehelle. Mutta ne, jotka on arvollisiksi nähty pääsemään toiseen maailmaan ja ylösnousemukseen kuolleista, eivät nai eivätkä mene miehelle. Sillä he eivät enää voi kuolla, kun ovat enkelien kaltaisia; ja he ovat Jumalan lapsia, koska ovat ylösnousemuksen lapsia.” (Luuk. 20:34-36)

Roomalaiskirjeen perusteella on siis selvää, että sekä avioero että varsinkin uudelleenavioituminen (ja muut jälkiaviolliset suhteet) ovat aviorikoksia ja syntiä. Jatketaan tarkastelua 1. Korinttilaiskirjeeseen.

”Naimisissa oleville taas annan käskyn, en minä vaan Herra: vaimo ei saa erota miehestään. Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan.” (1. Kor. 7:10-11)

Paavali korostaa, että se, mitä hän nyt sanoo, on todella Jumalasta. Kenenkään ei pidä erehtyä luulemaan, että vain Paavali olisi tätä mieltä. Jumala itse sanoo, että vaimo ei saa erota miehestään eikä mies vaimostaan. Jos Jumalan käskyä rikotaan ja siten erotaan, ei tule avioitua uudelleen, tai sitten on sovittava puolisonsa kanssa ja palattava yhteen.

Tässäkin kohdin osoittautuu vääräksi se käsitys, että taloudellisen selviytymisen takia eronneen naisen olisi käytännössä mentävä pakosti uusiin naimisiin. Samat kehotukset osoitetaan ”tasa-arvoisesti” sekä miehille että naisille.

Tämän 1. Korinttilaiskirjeen kohdan jälkeen on jo täysin mahdotonta kenenkään Raamattua totena Jumalan sanana pitävän ihmisen puolustaa avioeroa tai uudelleenavioitumista jonkun toisen kanssa eron jälkeen. Kuitenkin jotkut porsaanreikiä itselleen etsivät ihmiset ovat halunneet vääntää vääräksi tätä seuraavaa tekstiä:

”Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani: Jos jollakin veljellä on vaimo, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, miehen ei pidä jättää häntä. Ja jos uskovalla naisella on aviomies, joka ei usko, ja tämä suostuu asumaan hänen kanssaan, vaimon ei pidä jättää miestään. Mies, joka ei usko, on uskovan vaimonsa pyhittämä, ja vaimo, joka ei usko, on uskovan miehensä pyhittämä. Muutenhan teidän lapsenne olisivat epäpuhtaita; nyt he kuitenkin ovat pyhiä. Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa. Ja mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi? Tai mies, mistä tiedät, voitko pelastaa vaimosi?” (1. Kor. 7:12-16)

Tässä kohdin käsitellään kysymystä uskovan ihmisen ja uskosta osattoman ihmisen välisestä avioliitosta. Tämän muuten ei pitäisi olla mahdollista muuta kuin siinä tapauksessa, että uskova osapuoli on tullut uskoon naimisiin menonsa jälkeen, sillä Raamattu kieltää yksikantaan uskovan ja ei-uskovan väliset avioliitot (2. Kor. 6:14).

Uskoon tulleen osapuolen mieleen voi tällöin nousta kauhistus: Minun aviopuolisonihan ei ole uskossa! Pitäisikö minun erota hänestä ja ottaa uskova ihminen puolisokseni? Tähän Paavali vastaa, että näin ei saa toimia. Uskosta osattomasta puolisosta ei pidä erota, sillä hän on uskovan puolisonsa pyhittämä. Pikemminkin pitää rukoilla puolisonsa puolesta, että tämä tulisi uskoon.

Usein kuitenkin käy päinvastoin kuin pitäisi. Jos esimerkiksi uskoon tullut nainen viettää kaiken aiemmin miehensä kanssa viettämän ajan seurakunnassa ja hengellisissä riennoissa, uskosta osaton mies tuskin on kovin tyytyväinen. Ja jos nainen muuttuu arvostelevammaksi miestään kohtaan, moittii tämän elämäntapaa ja muutoinkin ilmaisee, ettei tämä ole kunnon mies, koska ei ole uskossa, on jo aika vaikea pitää miestä tyytyväisenä. Jos uskoon tullut nainen toimii uskoon tultuaan näin, mies tuskin haluaa olla missään tekemisissä uskon asioiden kanssa, ja avioeron todennäköisyys kasvaa.

Tämän niin sanotun ”tavallisen tapauksen” sijaan uskoon tulleen naisen tulisi pyrkiä olemaan miehelleen parempi vaimo. Jos vaimo, joka aina aiemmin nalkutti jokaisesta asiasta, alkaa puhua miehelleen kunnioittavasti, mies varmasti huomaa, että jotain merkittävää on tapahtunut. Jos vaimo, joka ei ennen arvostanut miestään, alkaa arvostaa tätä, mies huomaa, että uskoon tulolla on ollut erittäin positiivinen vaikutus hänen vaimoonsa. Tällöin mies todennäköisesti kiinnostuu uskosta ja haluaa ottaa selvää, mikä on tämä uusi ja ihmeellinen asia, joka on saanut aikaan näin paljon hyvää perheellemme.

Voi kuitenkin käydä niin, että uskosta osaton puoliso kerta kaikkiaan ei siedä toisen uskoa ja tahtoo sen takia erota. Uskova osapuoli voi tällöin kokea väärää syyllisyyttä: Miksi näin kävi? Mitä tein väärin? Hän voi ajatella, että hänen on keinolla millä hyvänsä pidettävä puolisonsa avioliitossa, ja jos silti ero tulee, hän voi ajatella sen olevan yksin hänen vikansa. Tällaisissa tilanteissa Paavali lohduttaa, ettei se ole uskovan osapuolen vika. Uskova ihminen ei ole syyllistynyt tällöin syntiin, vaikka uskosta osaton puoliso ottaisikin eron. Hän ei ole avionrikkoja. Lisäksi Paavali toteaa, ettei toisen osapuolen uskoontulosta ole mitään takeita, vaikka tämän puolesta kuinka paljon rukoilisi. Kyseessä on kuitenkin aina ihmisen itsensä tekemä valinta.

Itsekin tiedän avioparin, jossa uskova nainen meni (vastoin Jumalan sanaa!) naimisiin uskosta osattoman miehen kanssa. Tämä uskova nainen rukoili koko 40 vuotta kestäneen avioliittonsa ajan miehensä uskoon tulon puolesta, eikä tämä tullut uskoon. Mies kuoli Jeesuksen kieltäjänä. Tähän voi vain todeta: ”Mistä tiedät, vaimo, voitko pelastaa miehesi?” (1. Kor. 7:16).

Porsaanreiän metsästäjät ovat kuitenkin vääntäneet vääräksi 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvun opetuksia (omaksi kadotuksekseen? 2. Piet. 3:15-17). Kyse on erityisesti seuraavasta kohdasta:

”Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa.” (1. Kor. 7:15)

On väitetty, että tässä Paavali antaisi luvan uskovalle puolisolle uudelleenavioitumiseen. Kyseessä on kuitenkin täysin järjetön väite useastakin syystä. Ensinnäkin se on järjetön siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä jakeessa ei sanota suoraan yhtään mitään uudelleenavioitumisesta. On mielivaltaista lukea sellainen tulkinta sisään jakeen sanoihin.

Toiseksi, mikäli tässä sallittaisiin uudelleenavioituminen, teksti olisi jyrkässä ristiriidassa juuri edellä kirjoitettujen ”Herran sanojen” kanssa, jotka yksikantaan kielsivät uudelleenavioitumisen. Paavali olisi sotinut itseään Jumalaa vastaan! ”Herra sanoo näin:… Mutta MINÄ sanon teille:…” Mikäli 15. jakeessa sallittaisiin uudelleenavioituminen (vaikkakin vain joissain tapauksissa), eivät Paavalin sanat olisi enää edellä olevien ”Herran sanojen” täydennys vaan niiden kumoamus. Niinpä sanat: ”Sitten sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani:…” (1. Kor. 7:12) tarkoittaisivat, että Paavali kumoaa Jumalan sanat omalla mielipiteellään. Tämä, jos mikä, olisi mielipuolista!

Kolmanneksi muodostuisi ristiriita sen todetun tosiasian kanssa, että uskosta osaton puoliso on uskovan puolisonsa pyhittämä. Jos uudelleenavioituminen sallittaisiin toisen puolison uskosta osattomuuden perusteella, kumoutuisi Jumalan alkuperäinen laki luomiskertomuksessa. Kuten aiemmin olen todennut, Jumala asetti avioliiton ennen syntiinlankeemusta, jolloin se ei ole lankeemukseen eikä lunastukseen sidottu. Niinpä myös uskosta osattomien ihmisten avioliitot ovat aitoja avioliittoja Jumalan silmissä eivätkä siis mitään ”poikkeuksia”.

Neljänneksi Paavali osaa sanoa aivan selkeäsanaisesti uuden avioliiton olevan mahdollinen leskille: ”Vaimo kuuluu yhteen miehensä kanssa niin kauan kuin tämä elää, mutta miehen kuoltua hän on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se vain tapahtuu Herrassa.” (1. Kor. 7:39), ja edelleen: ”Miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa.” (Room. 7:3). Jos hän siis tässä kohdin haluaisi sanoa, että uudelleenavioituminen on ihan ok, hän kyllä kykenisi sanomaan niin aivan selkeäsanaisesti. Ei Paavali ole tyhmä.

Viidenneksi kyseinen porsaanreiän metsästäjien ajatus avaisi myös toisen, vielä suuremman porsaanreiän. Silloin nimittäin kannattaisi mennä naimisiin uskosta osattoman ihmisen eikä uskovaisen kanssa, koska uskovan kanssa tulleen eron jälkeen ei saa mennä uusiin naimisiin, ja uskosta osattomasta tulleen eron jälkeen saisi. Tämä olisi mielipuolista! Tällöin ei myöskään tarvitsisi panostaa avioliittoon eikä pitää huolta sen kunnosta, koska jos toinen lähtee lätkimään, voi ottaa jonkun uuden, kivemman, nuoremman, kauniimman tilalle. Tässä ei olisi mitään järkeä.

Kuudenneksi ajatus, jonka mukaan 15. jakeessa puhuttaisiin uudelleenavioitumisesta ja sallittaisiin se, on hyvin myöhäsyntyinen kristinuskon historiassa. Sen ”keksi” Erasmus Rotterdamilainen 1500-luvulla, kun hän etsi keinoja avioerojen ja uudelleenavioitumisten oikeuttamiseksi katolisen kirkon kieltäessä molemmat. Kyseinen näkemys on siis hyvin uusi. Hyvä kysymys onkin: ”Voisiko todella olla niin, että koko maailma olisi elänyt suuressa pimeydessä puolitoista tuhatta vuotta, kunnes yhtäkkiä löydettiin tämä vuosituhantisesti pimennossa ollut totuus?” Tällaisten opillisten uutuuksien kohdalla, joita ei ole esiintynyt koskaan aiemmin, on kysyttävä: ”Onko todella nyt löydetty jokin ikiaikaisesti pimennossa ollut valo, vai onko Raamattua kenties sittenkin tulkittu väärin?”

Se, mistä 15. jakeessa on kyse, avautuu luonnollisesti muusta ympäröivästä tekstistä. Jos uskosta osaton puoliso eroaa, ei uskovalla osapuolella ole pakkoa pitää hänet väkisin liitossa, luullen muussa tapauksessa tulevansa avionrikkojaksi ”Herran sanojen” perusteella. Paavali lohduttaa hätääntyneitä: Uskova osapuoli ei ole tehnyt syntiä eikä ole siten matkalla kadotukseen (1. Kor. 6:9-10). Uskova osapuoli saa olla asian kanssa rauhassa. Se, mikä tapahtui, tapahtui hänen uskonsa takia, toisen osapuolen vihatessa enemmän Jeesusta kuin häntä.

Uskoon tulleen osapuolen on kuitenkin ehdottomasti panostettava avioliittoon ja pyrittävä olemaan puolisolleen parempi aviovaimo tai aviomies, sillä se on Jumalan tahto. Puolison uskosta osattomuus ei poista yhtäkään niistä velvollisuuksista, joita Jumalan sana avioliittoon asettaa, vaan pikemminkin korostaa niiden tarvetta:

”Samoin te, vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne, jotta myös ne miehet, jotka ehkä eivät usko Jumalan sanaan, nyt vaimonsa elävällä esimerkillä ilman sanojakin voitettaisiin, kun he näkevät teidän elävän jumalanpelossa puhdasta elämää.” (1. Piet. 3:1-2)

Mutta jos uskova puoliso on toiminut oikein, ja uskosta osaton osapuoli silti ottaa ja lähtee, lohduttaa Paavali, ettei hän ole pakon alla pitää puoliso luonaan. Eihän hän voi tietää, tulisiko puoliso koskaan uskoon, jos tämä jäisi liittoon. Uskova osapuoli voi olla rauhassa. Hänen ei tarvitse olla omassatunnossaan sidottu. Hän ei ole syyllinen eikä avionrikkoja. Mutta silti tällaisessakin tilanteessa pätee se, mitä on edellä sanottu: uudelleenavioituminen on väärin myös hänelle, koska toisen osapuolen uskosta osattomuus ei tee avioliitosta ei-avioliittoa. Uskova ihminen, jonka uskosta osaton puoliso on ottanut ja lähtenyt, syyllistyy yhtälailla aviorikokseen, jos uudelleenavioituu!

Paavali kirjoittaa: ”Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa (oli tämä sitten uskossa tai ei). … Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja.” (Room. 7:2-3)

”Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen!” (Matt. 5:32), sanoo Jeesus.

Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä Paavali – puhuttuaan naimattomista ja leskistä – palaa vielä avioero- ja uudelleenavioitumisasioihin ja kirjoittaa yksikantaan:

”Vaimo kuuluu yhteen miehensä kanssa niin kauan kuin tämä elää, mutta miehen kuoltua hän on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se vain tapahtuu Herrassa.” (1. Kor. 7:39)

Näin myös Paavali itse kumoaa sen porsaanreiän metsästäjien mielipuolisen väitteen, että hän muka sallisi uudelleenavioitumisen uskosta osattoman puolison ottaman eron tapauksessa. Ei ikinä!

Kysymys uudelleenavioitumisesta tulee Roomalaiskirjeen ja 1. Korinttilaiskirjeen lisäksi esiin myös 1. Timoteuskirjeessä ja Tiituskirjeessä. Paavali kirjoittaa seurakunnan kaitsijan (pastorin) ja seurakunnan palvelijan (diakonin) ominaisuuksista:

”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies... Seurakunnanpalvelijan on oltava yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2,12)

On ensinnäkin tärkeää huomata, mitä tässä ei sanota. Jotkut ovat väittäneet, että Paavali vaatisi hengellisen työn tekijöiden olevan perheellisiä. Mutta ymmärrettävästikään tästä ei voi olla kyse, koska silloin Paavali olisi tehnyt itse itsensä kelvottomaksi, koska hän oli naimaton, samoin kuin Barnabas ja monet muut. Toiset taas ovat väittäneet, että tässä kiellettäisiin moniavioisuus. Mutta siitäkään ei ole kyse, koska moniavioisuus ei esiinny ongelmana yhdessäkään apostolisessa kirjeessä eikä muuallakaan Uudessa testamentissa. Yksiavioisuus oli yleinen käytäntö sekä juutalaisten, kreikkalaisten että roomalaisten keskuudessa. Asia oli itsestään selvä. Vielä on joitakuita, joiden mukaan tässä kiellettäisiin ensisijaisesti homoseksuaalisuus. On kuitenkin selvää, että tämäkään näkemys ei ole oikea, sillä homoseksuaalisesti eläviä ei saanut olla edes seurakunnan jäseninä. Niinpä ei ollut mitään syytä korostaa tätä itsestään selvää asiaa valittaessa seurakunnan jäsenistön keskuudesta kaitsijoita ja palvelijoita.

Se, mistä tässä 1. Timoteuskirjeen kohdassa puhutaan, on uudelleenavioituminen. Mies, joka on eronnut ja mennyt uusiin naimisiin, ei kelpaa seurakunnan kaitsijan eikä seurakunnan palvelijan tehtävään. Seurakunnassa saattoi olla miehiä, jotka olivat tulleet uskoon avioitumisensa jälkeen, ja joiden vaimo otti sen tähden eron. Näistä ”yhden vaimon miehistä” tuli ”kahden vaimon miehiä”, jos he rikkoivat Jumalan käskyn ja uudelleenavioituivat. Seurakunnan kaitsija, sen paremmin kuin seurakunnan palvelija, ei siis saa olla uudelleenavioitunut. Vastaavasti Paavali kirjoitti myös Tiitukselle:

”Seurakunnan vanhimman tulee olla nuhteeton ja yhden vaimon mies” (Tiit. 1:6)

Tässä mainittu termi ”vanhin” tarkoittaa samaa kuin ”kaitsija”. Seurakunnan kaitsijoiksi valittiin seurakunnan ”hengellisesti vanhimmat” henkilöt. Vanhin ei tarkoita uuden liiton seurakunnassa biologisesti vanhinta, eikä edes pisimmän aikaa uskossa ollutta, vaan sitä, joka oli hengellisesti kasvanein, kypsin ja vahvin. Kuitenkaan vastauskoontulleita ei saanut näihin tehtäviin asettaa, vaikka he olisivatkin antaneet itsestään vetovoimaisen kuvan, sillä muutoin he tulevat täyteen itseään:

”Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.” (1. Tim. 3:6)

Itse opetuksen sisällön lisäksi avioerolla ja uudelleenavioitumisella on seurauksensa myös Jumalan edessä. Jeesuksen opetuksista käy selkeästi ilmi, että hän pitää molempia aviorikoksina (Luuk. 16:18, Matt. 5:32), siis hyvin vakavina synteinä. Myös Paavali pitää näitä aviorikoksena (Room. 7:2-3). Mikä siis on seurauksena aviorikoksesta?

”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet" (1. Kor. 6:9)

”Avioliitto pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, ja aviovuode saastuttamatonna; sillä haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee.” (Hepr. 13:4)

Jumalan tuomio siis kohtaa niitä, jotka syyllistyvät avioeroon tai uudelleenavioitumiseen. Ja jos ihminen ei tule näistä synneistä katumukseen ja parannukseen, hän ei pelastu vaan joutuu kadotukseen. Kyseessä on siis äärimmäisen vakava asia! Avioero ja uudelleenavioituminen ovat niin sanotusti ”kuolemaan johtavia syntejä” (1. Joh. 5:16-17) eli lyhyemmin ilmaistuna kuolemansyntejä. Niinpä on kammottavaa, kuinka kevyesti monet nykyjulistajat ja -opettajat niihin suhtautuvat. Meidän on herättävä ja palattava Raamattuun!

7. Avioitumisen motiivit ja annetun lupauksen merkitys

Ottaen huomioon kuinka vakavista synneistä on kyse avioerossa ja uudelleenavioitumisessa, on tärkeää tiedostaa, mitä avioituessa oikein luvataan, ja millainen lupaus on kyseessä. Vihkimisessä annettava lupaus tehdään julkisesti, sitovasti, todistajien läsnä ollessa, omalle puolisolle, yhteiskunnalle ja Jumalalle. Lupaus annetaan ”Jumalan kasvojen edessä”, toisin sanoen Jumalan nähden, vaikka kyseessä olisi siviilivihkimys, tai vaikka puolisoista kumpikaan ei uskoisi Jumalaan. Jumala näkee kaikki julkisesti ja sitovasti ihmisen antamat lupaukset ja pitää tätä tilivelvollisena niistä hänelle.

Avioliitto on Jumalan asettama ja perustuu luomiseen, ei lankeemukseen eikä lunastukseen. Jumala on siten kolmas toimija myös uskosta osattomien ihmisten avioliiton synnyssä. Hän solmii liiton miehen ja naisen välille. Avioero merkitsee tällöin paitsi liiton ja annetun lupauksen rikkomista myös rikosta Jumalaa kohtaan, joka on liiton solminut. Nykyisin on liikkeellä niin paljon löysää puhetta, että ei välttämättä ymmärretä lainkaan, kuinka vakavasta asiasta on kyse avioliiton ja vihkimisessä annetun lupauksen rikkomisessa.

Vihkimisessä annetaan lupaus, jonka mukaisesti tahdotaan rakastaa puolisoa ”myötä ja vastamäessä, kunnes kuolema teidät erottaa”. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että tahtotila rakastamiseen kuolemaan asti merkitsee, ettei avioero millään tavalla päätä tämän lupauksen voimassaoloa. Jumala on nähnyt annetun lupauksen ja pitää siitä kiinni senkin jälkeen, kun puolisot ovat ottaneet toisistaan avioeron. Niinpä uudelleenavioituminen – eli vastaavan lupauksen antaminen toiselle – merkitsee joko moniavioisuutta Jumalan silmissä tai ensimmäisenä annetun lupauksen rikkomista. Kummassakin tapauksessa tehdään vakava synti Jumalaa vastaan.

Koska avioituessa annettava lupaus on näin merkittävä, on tärkeää, että avioitumisen motiivit ovat kunnossa. Avioliittoon ei saa mennä samoilla motiiveilla kuin millä ihmiset menevät avoliittoon. Päätös avioitumisesta pitää perustua tahtoon rakastaa ja olla uskollinen puolisolleen kuolemaan asti, ei siis vain avioeroon asti. Avioero ei saa myöskään olla avioitumispäätöstä tehdessä minkäänlainen vaihtoehto parisuhteen ongelmien ratkaisuun. Avioeroa ei saa pitää missään määrin takaporttina, vaan avioituminen on tehtävä kuolemaan asti annettavan lupauksen mukaisesti. Ja jos avioero silti otetaan – oli siihen sitten ”syyllinen” tai ei – uudelleenavioituminen ei saa tulla kyseeseen, sillä yhtälailla se on osoitus annetun lupauksen rikkomisesta ja uskottomuudesta Jumalaa kohtaan.

On myös tärkeää miettiä, kenen kanssa avioituu. Avioero saattaa seurata siitä, että on alun perinkin menty naimisiin väärän ihmisen kanssa. Miten siis valita puoliso oikein? Ensinnäkin on tärkeää noudattaa tässä Jeesuksen opetuksia:

”Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 5:32)

Toisin sanoen eronneen henkilön kanssa ei saa mennä naimisiin. Se on aviorikos silloinkin, vaikka itse ei olisi ollut koskaan naimisissa. Myöskään eronneen ihmisen mahdollinen ”syyllisyys” tai ”syyttömyys” ei vaikuta mitään siihen tosiasiaan, että hänen kanssaan naimisiin meneminen on Jeesuksen mukaan yksiselitteisesti aviorikos. Vaikka eronnut olisi mielestään kuinka ”syytön” tahansa eroon, ei ole mitään oikeutta uudelleenavioitumiseen, kuten Jeesus Matteuksen evankeliumissa ilmaisee.

Toiseksi on ehdottoman tärkeää, että uskova avioituu vain toisen uskovan kanssa. Raamattu kieltää uskovan ja uskosta osattoman avioitumisen! Tästä puhutaan seuraavasti 2. Korinttilaiskirjeessä:

”Älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi. Mitä tekemistä on keskenään oikeudella ja vääryydellä, mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä? Voivatko Kristus ja Beliar olla yhtä mieltä? Mikä voi liittää uskovan sellaiseen, joka ei usko?” (2. Kor. 6:14-15)

Vuoden 1938 käännös sanoo: ”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa”.

Jeesus käytti täsmälleen samaa ilmaisua ”kytkeä yhteiseen ikeeseen”, kun hän sanoi avioliitosta: ”Minkä Jumala on yhdistänyt (kirjaimellisesti: ”liittänyt yhteiseen ikeeseen”), sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:6). Ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö kreikankielinen lukija, joka tunsi Jeesuksen opetukset, olisi yhdistänyt ”yhteistä iestä” nimenomaisesti juuri avioliittoon.

Vertaus on maataloudesta. Kun peltoa kynnettiin härkäparilla, härät kiinnitettiin yhteiseen ikeeseen aisapariksi, jotta ne kulkisivat samaan suuntaan. Jos kuitenkin härillä oli tarkoitus mennä eri suuntiin, ne saattoivat rikkoa ikeen.

Se yhteinen ies rikkoontuu huomattavasti helpommin sellaisen kanssa, jolla ei ole samaa uskoa kuin itsellä. Tämä on oikeastaan selvää ihan arkijärjellä ajateltunakin. Jos kerran suurimmassa ja tärkeimmässä asiassa, joka ihmiselämässä voi olla, ei ole yhteyttä aviopuolisoiden välillä, on se liitto löyhemmissä kantimissa kuin silloin, jos on yhteinen pohja elämälle yhteisessä uskossa.

Uskovan meneminen naimisiin nimenomaan ja vain toisen uskovan kanssa oli itsestään selvyys 1. Korinttilaiskirjeessä Paavalin kommentoidessa naimattomuutta:

”Eikö meillä olisi oikeutta ottaa matkoillemme mukaan vaimoa, uskonsisarta, niin kuin tekevät muut apostolit, Herran veljet ja Keefas?” (1. Kor. 9:5)

Tähän samaan viittaa Paavali myös aiemmin 1. Korinttilaiskirjeessä puhuessaan leskien avioitumisesta:

”Vaimo kuuluu yhteen miehensä kanssa niin kauan kuin tämä elää, mutta miehen kuoltua hän on vapaa menemään naimisiin kenen kanssa haluaa, kunhan se vain tapahtuu Herrassa.” (1. Kor. 7:39)

Aivan sama käy ilmi myös Vanhasta testamentista. Siellä Jumalaan uskovia israelilaisia nimenomaisesti kiellettiin menemästä naimisiin pakanakansoihin kuuluvien kanssa, jotka palvoivat epäjumalia tai olivat jumalattomia. Myös kuningas Salomon lankeemus vanhoilla päivillään aiheutui tämän periaatteen rikkomisesta (1. Kun. 11:1-3). Kyse ei ole erilaisesta etnisyydestä, vaan erilaisesta uskonnollisuudesta.

”Juudan miehet ovat ottaneet vaimoikseen vieraan jumalan palvelijoita ja näin loukanneet pyhää Jumalaansa, joka rakastaa omaa kansaansa. Ottakoon Herra pois tuen ja turvan jokaiselta Jaakobin heimon mieheltä, joka sellaista tekee.” (Mal. 2:11-12)

”Jos otat pojillesi vaimoiksi heidän tyttäriään, jotka palvovat jumaliaan irstain menoin, nämä viettelevät myös poikasi samoihin palvontamenoihin.” (2. Moos. 34:16)

”Älä anna tyttäriäsi heidän pojillensa äläkä ota heidän tyttäriänsä pojillesi vaimoiksi. Sillä he viettelevät sinun poikasi luopumaan minusta ja palvelemaan muita jumalia; ja silloin Herran viha syttyy teitä kohtaan, ja hän hävittää sinut nopeasti.” (5. Moos. 7:3-4)

”Pahojen tekojemme ja suuren syyllisyytemme vuoksi olemme saaneet kärsiä paljon. Kuitenkin sinä, Jumalamme, olet rangaissut meitä vähemmän kuin olisimme ansainneet ja olet antanut meistä sentään tällaisen joukon pelastua. Rikkoisimmeko kaiken tämän jälkeen uudelleen sinun käskyjäsi vastaan ja sekaantuisimme avioliittojen kautta kansoihin, joiden tavat ovat kauhistuttavia? Etkö sinä silloin vihastuisi meihin niin, että tuhoaisit meidät viimeistä myöten, antamatta yhdenkään pelastua?” (Esra 9:13-14)

On kautta koko Raamatun selvää, että Jumalaan oikein uskova ei saa mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka ei usko samoin. Uskovan ja ei-uskovan avioliitot ovat synti ja kauhistus Jumalalle. Sellaisesta seuraa lopulta tuomio.

Ei kuitenkaan pidä luulla, että pelkästään se riittäisi, että puoliso on uskossa. Vaikka usko Jeesukseen on elämän tärkein asia, se ei ole ainoa tärkeä asia. Täytyy myös selvittää, millainen tämä puolisoehdokas on ihmisenä, millainen hän on luonteeltaan, ja mitä hän ajattelee elämästä ja tulevaisuudesta. On myös ehdottoman tärkeää, että käsitykset avioerosta ja uudelleenavioitumisesta ovat yhtenevät. Jos toiselle osapuolelle avioero on yksi mahdollisuus muiden joukossa, hänestä kannattaa pysyä kaukana!

8. Tyypillisiä vastaväitteitä

Avioerojen ja uudelleenavioitumisten yleistyttyä seurakunnissa on alettu kehittää kaikennäköisiä perusteluita, miksi muka nämä teot olisivat oikeita. Myös Raamatusta on alettu etsiä porsaanreikiä, joilla yritetään hyväksyttää (aiemmin kielletyt) avioerot ja erojen jälkeiset uudet avioitumiset. Käsittelen seuraavassa joitakin yleisimpiä väitteitä, joilla avioeroa ja uudelleenavioitumista on yritetty hyväksyttää, ja osoitan niiden naurettavuuden ja paikkansapitämättömyyden.

8.1 Sentimentaaliset, subjektiiviset tai seksiin perustuvat vastaväitteet

1) Ensimmäisenä tulee usein vastaan sentimentaalisia perusteita kuten esimerkiksi: ”Eikö tuo ole kovaa ja julmaa kieltää uudelleenavioituminen?” ”Joudunko olemaan koko loppuelämäni yksin?” ”Enkö ole oikeutettu rakkauteen ja läheisyyteen koko loppuelämänäni?” ”Miksi ilman omaa syytäni joudun rangaistavaksi loppuelämäkseni?”

Ensinnäkin on todettava, että Jeesuksen myötätunto ja ihmisrakkaus eivät saaneet häntä sanomaan ja opettamaan toisin kuin mitä hän teki. Avioeron ja uudelleenavioitumisen kiellossa on kyse Jumalan, ei pastorin keksinnöstä. Jumala on se, joka on avioeron ja uudelleenavioitumisen kieltänyt ja niistä tuomion julistanut. Jos uudelleenavioitumiskielto tuntuu julmalta, kannattaa syyttää Jumalaa. Mutta niinhän se aina on luopiouskovien kohdalla, että he haluavat ajatella vain omaa itsekästä etuaan, omaa napaansa ja nautintoaan, ja haluavat siksi järkeillä Jumalan käskyt pätemättömiksi. Mutta he joutuvatkin tuleen! Raamatussa sanotaan:

”Sinä hylkäät ne, jotka hylkäävät sinun määräyksesi!” (Ps. 119:118)

”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he kieltävät hänet, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia.” (Tiit. 1:16)

Mitä puolestaan tulee väitettyyn ”yksinäisyyteen” eronneelle, joka ei saa mennä uusiin naimisiin, niin tulkoon sanotuksi, että ei kukaan ole mitään yksinäisyysvaatimusta esittänyt. Sinulla on ystävät, sukulaiset sekä seurakunnan sisaret ja veljet ympärilläsi. Et ole yksin! Kyse on vain siitä, että parisuhteeseen et saa lähteä.

Tähän taas kommentoidaan puhumalla oikeudesta rakkauteen ja läheisyyteen. Mutta mikä ihmeen oikeus tämä muka on? Kuka sinulle sellaisen ”oikeuden” on antanut? Jumalako? Eipä taida olla! Hän on nimittäin se, joka on uudelleenavioitumiset kieltänyt. Kyseessä on hänen keksintönsä.

Lisäksi on tärkeää todeta, että elämässä voi tulla vastaan kaikenlaisia asioita, joista et pidä, ja joihin et ole suoraan ”syyllinen”. Syöpään sairastunut ihminen voi yhtä hyvin kysyä: ”Miksi ilman omaa syytäni joudun rangaistavaksi loppuelämäkseni?” Tai tämän kysymyksen voi aivan hyvin esittää raiskatuksi joutunut ihminen. Samoin voi kysyä myös lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi joutunut ihminen. Joltakulta on liikenneonnettomuuden takia jouduttu amputoimaan molemmat jalat. Joku toinen taas on halvaantunut vastaavassa tapauksessa kaulasta alaspäin. Kaikki he voivat kysyä yhtä hyvin: ”Miksi ilman omaa syytäni joudun rangaistavaksi loppuelämäkseni?” Tai tämän kysymyksen voi esittää joku, jolla on homoseksuaalinen tai transseksuaalinen taipumus, tai jotain vielä rajumpaa kuten taipumus eläimiin sekaantumiseen, pedofiliaan tai nekrofiliaan. Elämä ei ole reilua, mutta se ei oikeuta ketään rikkomaan Jumalan sanaa vastaan.

2) Toiseksi yleensä esitetään seksi perusteena uusien avioliittojen sallimiselle. Saatetaan sanoa: ”En pysty elämään ilman seksiä.”

Väite, jonka mukaan joku ei pystyisi elämään ilman seksiä, on paitsi väärä myös itsekeskeinen. Kukaan ei seksin puutteen takia fyysisesti kuole, joten väite on ainakin konkreettisessa mielessä päätön. Seksin tarpeeseen vetoaminen henkisenä tarpeena sisältää puolestaan erittäin vakavia seurauksia, mikäli tämä ajattelu viedään loogiseen päätepisteeseensä.

Nimittäin kaikki joutuvat kieltäytymään seksistä joskus. Mitä sanoisit 15-vuotiaalle pojalle ja 14-vuotiaalle tytölle, jotka seurustelevat, ja joilla seksuaalinen vietti on tavattoman voimakas – niin kuin se tuossa iässä useimmiten on? Antaisitko heille luvan esiaviolliseen seksiin? Et voi, mikäli seuraat Raamatun Jumalaa eli olet kristitty. Ehkä käskisit heitä odottamaan, kunnes ovat tarpeeksi vanhoja menemään naimisiin. Mutta etkö juuri tällöin tule vaatineeksi, että he pidättäytyvät seksistä? Seksin tarve ei siis ole sinunkaan mielestäsi oikeus olla pidättäytymättä silloin, kun siitä täytyy pidättäytyä.

Entä mitä sanoisit ihmiselle, jolla on homoseksuaalinen taipumus eikä kykene olemaan heteroseksuaali, vaikka kuinka yrittäisi? Antaisitko hänelle luvan harrastaa homoseksiä? Et varmaankaan. Mutta miksi? Sanot, että seksi kuuluu avioliittoon. Mutta kannatatko siis homoavioliittoja? Sanot, että et tietenkään, vaan tarkoitat heteroavioliittoa. Mutta juuri siihenhän homoseksuaalit ihmiset eivät kykene. Olisi myös vakava petos ja synti heteronaista kohtaan, jos homomies menisi naimisiin hänen kanssaan antaen ymmärtää, ettei ole homo. Niinpä joudut tunnustamaan, että homoseksuaalille ainoa oikea tie on seksuaalinen pidättäytyminen. Mutta tällöinhän juuri viet eräiltä ihmisiltä ”oikeuden seksiin”. Miksi sitä ei siis voi viedä myös eronneilta?

Entä mitä sanoisit neljäkymppiselle sinkkunörtille, joka ei ole koskaan seurustellut, koska hänen sosiaaliset taitonsa eivät riitä naisen saamiseen ja siten avioitumiseen? Antaisitko hänen vapaasti katsoa pornoa ja vetää käteensä? Antaisitko hänen yhtyä seksinuken kanssa? Antaisitko hänen mennä prostituoidun luo? Et varmaankaan. Niinpä joudut tunnustamaan, että seksuaalinen pidättäytyminen on oikea ratkaisu hänen kohdallaan. Niinpä et voi seksuaalisiin tarpeisiin vedoten perustella eronneen uudelleenavioitumista, koska kiellät näiden tarpeiden toteuttamisen muilta.

Sanot ehkä tällaisen keskustelun jälkeen: ”Ei, mutta sinähän nyt kärjistät ja viet asiaa väärään suuntaan. Avioliittohan se on, jossa seksin on tarkoitus toteutua. Siihenhän kaikkia tulisi ohjata.” Minä puolestani vastaan: ”Todellako? Et itsekään usko siihen, mitä nyt sanot. Et sallisi kahdelle varhaisteinille avioliittoa, koska se olisi lapsiavioliitto. Et sallisi homoseksuaalille avioliittoa, koska se olisi homoavioliitto. Et sallisi sinkkunörtille postimyyntivaimon hakua Thaimaasta, koska se olisi hyväksikäyttöavioliitto. Joudut siis tunnustamaan, että on avioliiton muotoja, jotka eivät ole oikeita eivätkä siten oikeuta seksuaalisuuden toteuttamiseen. Tiesitkö, että Raamatun mukaan yksi tällainen avioliiton muoto on eronneen avioliitto uuden kumppanin kanssa?”

Näiden lisäksi kannattaa miettiä tilannetta, jossa onnellisesti naimisissa olevan perheenisän vaimo sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan useiksi kuukausiksi eikä sen tähden pysty (eikä saa!) harrastaa seksiä. Olisiko tällöin muka oikein, että mies menisi ja panisi naapurin rouvaa, menisi prostituoidun luo tai aloittaisi pornon katselun ja mulkun vatkaamisen? Ei tietenkään! Hänkin joutuu pidättäytymään, vaikka on avioliitossa. Tai jos synnytyksen jälkeen vaimo ei kykene henkisesti seksin harrastamiseen, onko silloin oikein ”raiskata” hänet ja pakottaa seksiin? Ei tietenkään! Silloinkin joutuu pidättäytymään seksuaalisesti, vaikka on avioliitossa.

Toisin sanoen kaikki ihmiset joutuvat pidättäytymään seksuaalisesti ainakin jonkin aikaa elämästään tai koko elämänsä. Seksuaalisen pidättäytymisen ja kilvoittelun opettelemisen tarve on tärkeä kaikille. Eronneet ihmiset eivät ole mikään poikkeus tähän periaatteeseen. Seksuaalisella tarpeella ei siten voi perustella uudelleenavioitumisen oikeuttamista, ellei sitten hyväksy myös kaikkia edellä kuvattuja ja monia muitakin perverssejä seksuaalisuuden ja avioliiton muotoja.

On myös hyvin itsekästä vaatia seksuaalisuuden toteuttamista jonkinlaisena oikeutena, koska aina silloin, kun sinulla on jokin oikeus saada jotain, jollakulla toisella on velvollisuus antaa se sinulle. Jos sanot avioeron jälkeen, että et pysty elämään ilman seksiä… Jos sanot, että vaihtoehtosi ovat huorat, hirsi tai uudet häät, olet hyvin itsekeskeinen ja lapsellinen: ”Jos mä en saa seksii, mä vittu tapan itteni!” Tosi kypsää, eikös juu?

”Ennen te elitte niiden (syntien) vallassa tämän maailman menon mukaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa (Saatanaa), sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ihmisissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennen elimme noudattaen oman luontomme (seksuaalisia) haluja ja tehden niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, ja näin olimme luonnostamme (Jumalan) vihan alaisia niin kuin kaikki muutkin.” (Ef. 2:2-3)

Ihminen, joka on tullut Jeesuksen omaksi, on irrottautunut maailmassa vaikuttavasta Saatanan ja demonien vallasta. Hän on hylännyt seksuaalisen pidäkkeettömyyden ja elää Kristuksen pyhyydessä. Hän ei enää pidä kiinni mistään sellaisista Saatanan syöttämistä valheista kuten ”seksuaalisesta oikeudesta”. Joka sanoo olevansa uskossa, mutta on edelleen kiinni näissä maailman himoissa ja itsekkäissä valheissa, valehtelee.

”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he kieltävät hänet, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia.” (Tiit. 1:16)

3) Kolmanneksi vedotaan usein siihen, että on ollut (väitteen esittäjän mielestä) suuria Jumalan miehiä ja naisia, jotka ovat eronneet tai hyväksyneet eron, ja silti Jumala on siunannut heidän työtään.

Väite on erittäin absurdi ja järjenvastainen. Ensinnäkin Raamatusta käy ilmi, että monet hyvinkin väärällä tavalla eläneet ja ajatelleet ihmiset ovat olleet Jumalan käytössä. Ei tarvitse lukea kuin Tuomarien kirja vakuuttuakseen tästä. Tietenkään se, että on Jumalan käytössä, ei merkitse, että ihminen pelastuisi. Käyttäähän Jumala joskus jopa Saatanaa palvelemaan omia vanhurskaita tarkoituksiaan, kuten Jobin kirjasta käy ilmi. Niinpä kenenkään ”Jumalan käytössä oleminen” ei ole koskaan tae siitä, että hänen elämäntapansa, ajatuksensa tai elämänsä ratkaisut olisivat oikeita.

4) Otetaanpa vielä esiin yksi sentimentaalisten / subjektiivisten vastaväitteiden ”makupala”: ”Eikö rakkauden tähden meidän tulisi hyväksyä avioerot ja uudelleenavioitumiset?”

Kysymys on yhtä järjetön kuin kysymys: ”Eikö meidän tulisi rakkauden tähden sallia pettäminen?” Lisäksi tekisimme tällöin Jumalasta ja Jeesuksesta perin rakkaudettomia, ottaen huomioon sen, mitä he avioerosta ja uudelleenavioitumisesta ovat sanoneet. Rakkauden kaksoiskäskyyn vetoaminen ei auta, sillä siinä ei sanota: ”Rakastele lähimmäistä niin kuin itseäsi.” On myös käsittämätöntä ylimielisyyttä väittää, että kukaan voisi tietää paremmin kuin Jumala, mitä rakkaus on.

Raamattu sanoo: ”Rakkaus on lain täyttymys.” (Room. 13:10). Pitäisi oikeammin kääntää: ”Rakkaus on lain tiivistelmä.”

Rakkauden kaksoiskäskyn laki on 10 käskyn lain tiivistelmä. Vasemman laintaulun neljä ensimmäistä käskyä liittyvät ihmisen suhteeseen Jumalaan. Niiden tiivistelmä on: ”Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken”. Oikean laintaulun kuusi jälkimmäistä käskyä puolestaan liittyvät ihmisten keskinäisiin suhteisiin. Niiden tiivistelmä on: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. (10 käskyn laki on puolestaan Mooseksen lain tiivistelmä, jossa kaikki 613 käskyä liittyvät johonkin 10 käskyn lain käskyyn.)

”Sillä nämä: "Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse", ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9)

Monesti antinomistisissa (”lain vastaisissa”) piireissä lakia pidetään pahana asiana, vaikka Raamattu sanoo aivan toisin:

”Myönnän, että laki on hyvä.” (Room. 7:16)

”Me tiedämme, että laki on hyvä” (1. Tim. 1:8)

”Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä. Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti.” (Room. 7:12-13)

Laki siis on hyvä. Onhan se rakkaus. Ongelma tulee vain siitä, että ihminen on syntinen eikä kykene eikä halua rakastaa. Laki osoittaa ihmisen syntiseksi. Mutta koska laki on rakkaus – koska se on rakkauden kaksoiskäsky yksityiskohtaisemmin ilmaistuna – kertoo laki meille, mitä rakkaus on.

Jeesus sanoo: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni (mukaan lukien ne käskyt, joissa hän kieltää avioeron ja uudelleenavioitumisen) ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.” (Joh. 14:21)

”Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä (siis myös avioeroa ja uudelleenavioitumista koskevat käskyt). Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä.” (1. Joh. 2:3-5)

”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.” (Joh. 15:10)

”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 14:23-24)

Toisin sanoen Jumalan sanan ja Jumalan käskyjen mukaan eläminen on rakkautta. Avioeron ja uudelleenavioitumisen kiellot ovat siis poikkeuksetta rakkautta ja rakkauden mukaisia. Niinpä olisi erittäin rakkaudetonta hylätä ne ja sallia erot ja uudet avioliitot. Koska rakastamme, pidämme kiinni avioeron ja uudelleenavioitumisen kielloista kaikissa tapauksissa, koska niin Jumala tekee sanassaan.

Relativistinen etiikka, jossa jokaista avioero- ja uudelleenavioitumistapausta käsitellään tapauskohtaisesti, on hyvin pettäväistä. Jos ainoa absoluutti on ”rakkaus”, oikeaa ja väärää ei määrääkään enää Jumalan sana vaan ihmisten tunteet. Tämä on takuuvarma keino päätyä harhaan. Raamatun mukaan rakkautta on se, että pidämme Jumalan käskyt – ilman että väännämme niitä miksikään muuksi. Muu, kutsuttiinpa sitä kuinka paljon rakkaudeksi tahansa, ei ole todellista rakkautta.

5) Läheistä sukua rakkauteen perustuvalle vastaväitteelle on myös armoon vetoaminen: ”Eikö meidän tulisi hyväksyä avioerot ja uudelleenavioitumiset, koska armostahan me olemme pelastetut?”

Tällaista soopaa väittävä ihminen ei ole tajunnut yhtään mitään siitä, mitä armo on. Samalla periaatteellahan meidän tulisi hyväksyä alkoholin humalajuominen, varkaudet, esiaviollinen seksi ja oikeastaan mikä synti tahansa. Mistä tahansa vääryydestä ja pahuudesta voitaisiin tehdä hyväksyttävää armon perusteella.

Moni haluaa mielellään puhua avioeron ja uudelleenavioitumisen kohdalla armosta, mutta tällainen puhe on mieletöntä, ellei tunnusteta, että avioero ja uudelleenavioituminen ovat syntejä eli väärin. Vain syntiin voi armo tuoda jotakin. Armolla ei ole mitään tekemistä sellaisten asioiden kanssa, jotka eivät ole väärin ja syntiä!

Kelvottoman antinomistisen julistuksen tunnistaakin siitä, että siinä ei saarnata lakia ja parannusta. (Tällaista on myös ajattelu, jossa katsotaan, että armo/evankeliumi tulee saarnata ensin.) Tällainen julistus ei auta tositilanteessa, jossa on langettu syvälle ja synti painaa. Vasta kun synti, Jumalan viha ja tuomio on ymmärretty, voidaan alkaa puhua anteeksiantamuksesta.

On myös tärkeää ymmärtää, että Raamattu pitää avioeroa ja uudelleenavioitumista selvästi eri synteinä. Kukaan ei voi perustella uudelleenavioitumistaan sillä, että on saanut (muka) avioeronsa anteeksi. Ei yhden synnin (avioeron) anteeksisaaminen anna pienintäkään oikeutta toisen synnin (uudelleenavioitumisen) tekemiseen! Joka sellaista yrittää, vääntää Jumalan armon irstaudeksi ja saa kyllä ansaitsemansa tuomion.

”Teidän joukkoonne on näet luikerrellut ihmisiä, joista jo kauan on ollut tuomio kirjoitettuna. Nämä jumalattomat kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi” (Juuda 1:4)

8.2 Raamattuun perustuvat vastaväitteet

Kun mikään aiempi tunteiden kosiskelu ei ole auttanut, yritetään epätoivoisena mennä Raamattuun ja etsiä sieltä oikeutusta uudelleenavioitumiselle. Tosiasia kuitenkin on, että kaikissa Raamatun kohdissa, joissa uudelleenavioitumisesta puhutaan, se torjutaan ja siihen suhtaudutaan kielteisesti. Jotkin Raamatun kohdat nousevat kuitenkin tyypillisimmin esille, joten niistä on hyvä sanoa jotain.

1) Roomalaiskirje 7:1-3

Tyypillisimmät yritykset hakea porsaanreikiä Raamatusta, joilla uudelleenavioituminen saataisiin oikeutetuksi, löytyvät 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvusta sekä Matteuksen evankeliumin 19. luvusta. Aloitan kuitenkin käsittelyn Roomalaiskirjeestä sen tähden, että sen 7. luvun alkuun kohdistettu kritiikki pyrkii horjuttamaan avioliiton periaatteita Jumalan silmissä ja on sikäli vakavin.

Tätä Raamatun kohtaa käytettäessä sanotaan yleensä, että tarkasti ottaen siinä sanotaan: ”Sentähden hän saa avionrikkojan nimen, jos miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle.” (Room. 7:3). Väitteen logiikka on, että näin toimivaa vain kutsuttaisiin avionrikkojaksi, mutta että hän ei todellisuudessa olisi sitä.

On kuitenkin ymmärrettävä, että tällainen väite on täysin mielipuolinen. Muiden aiheesta puhuvien Raamatun kohtien nojalla kyseessä ei ole vain nimeäminen avionrikkojaksi vaan aivan oikea ja aito aviorikos. Jos kyseinen ihminen ei todellisuudessa olisi avionrikkoja, vaan häntä vain kutsuttaisiin sellaiseksi, päädyttäisiin mielettömiin tulkintoihin myös monien muiden Raamatun kohtien äärellä, joissa käytetään samaa ilmaisua.

Esimerkiksi Jeesuksesta sanotaan: ”Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi.” (Luuk. 1:35). Tällöin Jeesus ei todellisuudessa olisi Jumalan poika, vaan häntä ainoastaan kutsuttaisiin sellaiseksi. Tämä olisi mieletöntä! Tai ei-juutalaisista uskovista sanotaan: ”heitä kutsutaan elävän Jumalan lapsiksi” (Room. 9:26). Jos avioeron ja uudelleenavioitumisen oikeuttavaa logiikkaa käytettäisiin, ei-juutalaiset Jeesukseen uskovat eivät todellisuudessa olisi Jumalan lapsia vaan heitä ainoastaan sanottaisiin virheellisesti sellaisiksi.

Kyllä asia on ehdottomasti niin, että Room. 7:2-3:ssa otetaan kiistatta kanta, jonka mukaan avioeroon ja uudelleenavioitumiseen syyllistyvä on tosiasiallisesti avionrikkoja. Jumala, joka lain on antanut, on se, joka kutsuu tällaista ihmistä avionrikkojaksi. Ja minkä Jumala sanoo, se pitää paikkansa! Lisäksi on huomattava kyseisestä kohdasta, että kommentoitaessa tilannetta, jossa ex-puoliso ei ole elossa, sanotaan että jos tällöin menee uusiin naimisiin ei tee aviorikosta. Koko tekstissä ei olisi mitään järkeä eikä pointtia, jos ensin sanottaisiin, että puolison eläessä uudelleenavioituva ei tekisi aviorikosta, ja puolison kuoltua uudelleenavioituva ei tekisi aviorikosta.

Koko Paavalin pointti menettäisi merkityksensä eikä hän tulisi itse asiassa sanoneeksi yhtään mitään, mikä veisi ajatusta eteenpäin. Kyllä kyseisissä jakeissa aivan päivänselvästi tehdään vastakkainasettelu ja erottelu tilanteiden välille, joissa puoliso on elossa, ja joissa tämä ei ole elossa. Puoliso elää => aviorikos. Puoliso ei elä => ei aviorikosta. Tämän pitäisi olla selvää kenelle tahansa, mutta silloin kun on kova halu saada avioerot ja uudelleenavioitumiset hyväksytyiksi (mahdollisesti oman lehmän ollessa ojassa), yritetään kaikkia epätoivoisiakin temppuja, joilla Raamatun tekstissä saataisiin musta väännettyä valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.

2) Matteuksen evankeliumi 19:3-12

Tähän kohtaan vedottaessa otetaan usein esille lause: ”muun syyn kuin haureuden tähden”, ja väitetään sen tarkoittavan aviouskottomuutta tai toisen osapuolen lähtemistä vieraan matkaan. Osoitin jo aiemmin, että tästä ei ole kyse, vaan ennen avioliiton solmimista tapahtuneesta petoksesta.

On kuitenkin tärkeää huomata seuraava asia. Ne, jotka yrittävät hyväksyttää avioeroa tai uudelleenavioitumista tämän kohdan avulla, eivät tosiasiallisesti pitäydy omaan väitteeseensä, jonka mukaan erot tai uudet avioliitot sallittaisiin vain jossakin tietyssä erityistilanteessa kuten nyt vaikkapa uskottomuuden tapauksessa. Tätä kohtaa käytetään usein perustelemaan, miksi kaikki tai suurin osa avioeroista ja uudelleenavioitumisista tulisi sallia. Huomaat ehkä tämän ilmiön, jos olet keskustellut tätä kohtaa hyväksikäyttäneiden porsaanreiän metsästäjien kanssa. Ensin he pyrkivät hyväksyttämään eron jossain tietyssä tapauksessa. Ja sitten, jos he ovat saaneet tähän hyväksynnän, he omavaltaisesti laajentavat tämän oikeuden koskemaan kaikkia avioeroja ja uudelleenavioitumisia. Tai vaihtoehtoisesti he venyttävät oman avioeronsa tai uudelleenavioitumisensa sopimaan itse määrittelemiinsä rajoihin. Tämä on ymmärrettävästikin täysin tarkoitushakuista vääristelyä.

Lisäksi on hyvin epäloogista pyrkiä oikeuttamaan sekä avioeroa että uudelleenavioitumista puolison uskottomuuteen vedoten. Nimittäin, jos eron jälkeen tapahtuva uudelleenavioituminen ei olisi aviorikos (huorin tekemistä), ei vapaassa ilotyttöjen palvelujen käyttämisessä olisi mitään väärää. Ajatellaanpa vaikka seuraavaa kuvitteellista tilannetta.

Menen naimisiin ilotytön kanssa. Sitten kun hänelle tulee seuraava asiakas, voin vapaasti erota hänestä uskottomuuden tähden. Jos uudelleenavioituminen olisi ok, niin saan toki mennä uusiin naimisiin. Menen naimisiin toisen ilotytön kanssa, jonka kanssa käy samoin kuin edellisen. Otan taas hänen jälkeensä uudeksi vaimoksi ilotytön, josta saan jälleen erota huoruuden tähden ja mennä uusiin naimisiin uuden tytön kanssa. Näin voin tehdä loputtomasti.

En siis tekisi lainkaan syntiä, vaikka käytännössä teen samaa kuin silloin jos naimattomana käyn ilotyttöjen asiakkaana. Nyt vain on keksitty sellainen fiksu juttu kuin avioliitto, jolla voi pyhittää kaiken seksin, ettei se olekaan enää syntiä. Tämä siis sillä edellytyksellä, että uudelleenavioituminen ei olisi väärin. Mitä jää käteen: uudelleenavioitumisen kannattajat ovat tekopyhiä. Samaa huorausta tehdään kuin jumalattomatkin, mutta laitetaan avioliitto kakun kermakuorrukkeeksi ja sillä pyritään oikeuttamaan synti. Vaikka joku ihminen ei Raamatusta perustaisikaan, on hänen silti myönnettävä, että logiikan yleisten lainalaisuuksien valossa uudelleenavioituminen on nähtävä syntinä, mikäli prostituoitujen palvelujen käyttämistä ei pidetä hyväksyttävänä elämäntapana.

Toinen asia, johon vedotaan pyrittäessä oikeuttamaan avioeroja ja uudelleenavioitumisia Matt. 19:3-12 avulla, on väitetty ”syyttömyys” tai ”syyllisyys” avioeroon. Tästä on sanottava, että koko syyllisyyskysymys on hyvin spekulatiivinen ja subjektiivinen asia eikä yleisesti ottaen kelpaa miksikään perusteluksi mihinkään suuntaan. Yleensä avioeron ottamisessa aktiivisempi osapuoli katsoo, että hänen puolisonsa on ehdottomasti syyllinen tai ainakin häntä syyllisempi avioeroon. Puoliso taas katsoo, että avioeron ottamisessa aktiivinen puoli on syyllisempi, koska tämä ei halua enää etsiä ratkaisuita parisuhteen ongelmiin vaan lähtee eron tielle ja nimenomaisesti haluaa sitä. Ei tällaisia kysymyksiä pysty millään tavalla objektiivisesti selvittämään. Eikä siihen kyllä mitään tarvettakaan ole, sillä Raamatun avioeroja ja uudelleenavioitumisia käsittelevät kohdat eivät kertaakaan kosketa syyllisyyskysymystä lainkaan. Avioero ja uudelleenavioituminen ovat aviorikoksia riippumatta siitä, kuka on tehnyt enemmän ja kuka vähemmän pahaa.

Matt. 19:9 on joka tapauksessa se jae, josta on kyse. Se löytyy hivenen erilaisena mutta pääosin samana myös vuorisaarnasta kohdasta Matt. 5:32. Katsotaan näitä jakeita vielä kerran tarkemmin. Otan ajatuksen selkeyttämiseksi pois tekstistä ilmaisun ”muun syyn kuin haureuden tähden”, koska sen olen käsitellyt jo aiemmin. Tekstit kuuluvat:

”Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa (kreik. apolyoon = ’eroaa vaimostaan’)… ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 19:9)

”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa (kreik. apolyoon = ’eroaa vaimostaan’)… ajaa hänet aviorikokseen (pitäisi kääntää: ’tekee hänestä avionrikkojan’). Ja aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 5:32)

Kaksi kielellistä pointtia ensin, jotka olen jo aiemmin käsitellyt: 1) Kreikankielinen termi apolyoo ei merkitse jotain tiettyä eroamisen tapaa, ”hylkäämistä”, vaan yleisesti avioeron ottamista. 2) Oikea käännös ei ole ”ajaa hänet aviorikokseen” vaan ”tekee hänestä avionrikkojan”.

Mutta mennään itse tekstin sisältöön. Jeesus sanoo, että mies, joka ottaa avioeron ja uudelleenavioituu tämän jälkeen, tekee aviorikoksen. Myös se toinen mies, joka menee naimisiin erotetun naisen kanssa, tekee aviorikoksen (vaikkei itse olisi koskaan ollut naimisissa). Sama pätee myös tilanteeseen, jossa nainen ottaa avioeron ja uudelleenavioituu (Mark. 10:11-12).

5. luvun kohdasta käy lisäksi ilmi, että aviorikkojaksi tulee myös erotettu nainen – ei siis ainoastaan uusi mies, joka menee hänen kanssaan naimisiin eron jälkeen. Uusi avioliitto on molemmille valinta ja molemmille aviorikos. Tai jos halutaan ajatella, että nainen on avionrikkoja erotettuna, muttei vielä uudelleenavioituneena, merkitsee se pääasiallisesti sitä, että mies tekee vaimostaan muiden silmissä avionrikkojan. Tämä sen tähden, että kun avioero on otettu ”muun syyn kuin haureuden (eli esiaviollisen petoksen) tähden”, on syynä tällöin ”shammailaisesti” aviouskottomuuteen syyllistynyt vaimo (5. Moos. 24:1-4).

Niinpä sekä avioero että uudelleenavioituminen ovat aviorikoksia ja siis Jeesuksen kieltämiä ja hänen tahtonsa vastaisia syntejä. Joku voi kuitenkin väittää, että kyseessä olisi ainoastaan rakkaudeton hylkääminen, eli että mies olisi täysin ilman mitään syytä eronnut vaimostaan. Nainen olisi ikään kuin ilman omaa syytään tullut jätetyksi. Kreikkalainen teksti ei tue tätä olettamusta, mutta vaikka niin olisikin, ei Jeesuksen opetus muutu toiseksi. Nimittäin jos niin on, tarkoittaa se, että ”syyttömästi” jätetyn kanssa avioituva tekee aviorikoksen, mikä taas sotii väitteen esittäjän alkuperäistä ideaa vastaan, jossa hän kaikesta päätellen on pyrkinyt oikeuttamaan ”syyttömän” uudelleenavioitumisen. Toisin sanoen siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi ”syyttömänä” tai aiheetta jätetty nainen, syyllistyy tämä yhtälailla aviorikokseen ja tekee syntiä, jos uudelleenavioituu.

Evankeliumiteksti on täysin selvä. Jeesus ei anna lupaa uudelleenavioitumiseen missään tapauksessa – ei sen paremmin ”syyllisille” kuin ”syyttömille”. Jos nainen, josta ero on otettu, on ”syytön”, on syyttömien kanssa naimisiin meneminen aviorikos Jeesuksen mukaan. Jos taas nainen, josta ero on otettu, on ”syyllinen”, on syyllisten kanssa naimisiin meneminen aviorikos. Jos taas mies, joka eron otti, on ”syytön”, hän tekee aviorikoksen uudelleenavioituessaan. Jos taas hän on ”syytön”, hän tekee aviorikoksen uudelleenavioituessaan. Toisin sanoen porsaanreiän metsästäjät eivät pääse puusta pitkälle. Jeesus kieltää uudelleenavioitumisen kaikissa tapauksissa!

3) 1. Korinttilaiskirje 7:12-16

Tämä on Matteuksen evankeliumin 19. luvun jälkeen ehkä yksi tyypillisimmistä Raamatun kohdista, johon porsaanreiän metsästäjät yrittävät hädissään tarttua yrittäessään oikeuttaa avioeroja ja uudelleenavioitumisia. Vain tyhjiksi yrityksiksi heidän aikeensa kuitenkin jäävät. Seuraavassa tarkastelen, miksi näin käy. Kyseistä kohtaa edeltää 1. Korinttilaiskirjeessä seuraava teksti:

Nyt puhutaan Herran sanasta koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista. Jumala kieltää yksiselitteisesti avioeron, samoin uudelleenavioitumisen. Jos Herran käskyä rikotaan ja siten erotaan, ei tule avioitua uudelleen, tai sitten on sovittava puolisonsa kanssa ja palattava yhteen. On huomattava, että tässä uuden liiton seurakunnalle suunnatussa sanassa on kyseessä selvästi erilainen käytäntö kuin Mooseksen laissa, jossa vaimon erottanut mies ei saanut ottaa tätä takaisin (5. Moos. 24:1-4).

Ensimmäinen porsaanreikä yritetään sijoittaa uudelleenavioitumiseen näissä jakeissa. Väitetään, että tässä kohdin olisi merkitystä vain sillä, kuka on aloitteellinen eron ottaja tai ”syyllinen” avioeroon. Väitteen logiikka lähtee siitä, että uudelleenavioituminen olisi kiellettyä vain eron ottamisessa aktiiviselta tai ”syylliseltä” osapuolelta, mutta ei ”syyttömältä” tai eron ottamisessa passiiviselta osapuolelta, jolle uudelleenavioituminen (muka) sallittaisiin.

Olen jo aiemmin osoittanut, kuinka typerä, subjektiivinen ja spekulatiivinen on jako ”syylliseen” ja ”syyttömään” eron osapuoleen (tai jako aktiiviseen ja passiiviseen). Tällaista jakoa on moraalisessa mielessä mahdoton tehdä (ja sen takia Raamattu ei tee sellaista eroa). Ajattele vaikka miestä, joka hakkaa vaimoaan, ja vaimo ottaa eron. Tällöin vaimo on aktiivinen eron ottamisessa eikä saa uudelleenavioitua, mutta hakkaajamies saa. Tämä ei tainnut tulla mieleen porsaanreiän metsästäjille. Tai jos ajatellaan, että hakkaajamies on ”syyllinen” ja vaimo ”syytön” eroon, ei ole mahdollista tehdä miehestä eroajaa. Hän on ehkä eron aikaansaaja, mutta ei eroaja.

Ymmärrettävästikään tällaiseen ”syyllinen”/”syytön” tai aktiivinen/passiivinen -kysymykseen ei oteta mitään kantaa tässä(kään) Raamatun kohdassa vaan kyseessä on täysin kategorinen kielto. Mutta vaikka toisin olisikin, ei siinä silti annettaisi lupaa uudelleenavioitua passiiviselle tai ”syyttömälle” osapuolelle. Siinä vain jätettäisiin ottamatta kantaa tällaisen henkilön tilanteeseen suhteessa uudelleenavioitumiseen! Toisin sanoen hänen mahdollinen oikeutensa tai oikeudettomuutensa uudelleenavioitumiseen täytyisi katsoa muista Raamatun kohdista. Ja jos näin teemme ja katsomme muita kohtia, huomaamme että tällaista oikeutta ei hänelle ole missään kohdin annettu, vaan uudelleenavioituminen on kielletty häneltäkin: ”Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” (Matt. 19:9).

Mutta palataan varsinaiseen kohtaan eli jakeisiin 12–16. Kuten sanottu, edellä siteeraamani jakeet 10–11 sisältävät Herran sanan avioerosta ja uudelleenavioitumisesta. Jakeissa 12–16 puolestaan Paavali esittää oman ajatuksensa jostakin, mikä liittyy näihin aiheisiin. Tämä merkitsee sitä, ettei Paavali ymmärrettävästikään poikkea siitä, mitä edellä on sanottu. Paavali ei tee tyhjäksi Jumalan sanaa eikä siten kumoa mitään edellä Jumalan sanomaa. Hän ohjaa ainoastaan korinttilaisten suhtautumista tilanteisiin, joissa on avioiduttu ennen uskoon tuloa ja ollaan siis naimisissa uskosta osattoman puolison kanssa.

Olen käsitellyt tätä tekstiä jo aiemmin, mutta todettakoon vielä, että sen sisältö on lyhyesti esitettynä seuraava. Korinttilaisia ovat kaikesta päätellen vaivanneet kaksi vastakkaista ajatusta. Yhtäältä Paavalilta on kyselty: ”Pitääkö uskosta osattomasta puolisosta erota ja mennä naimisiin toisen uskovan kanssa?” Toisaalta häneltä on kyselty: ”Pitääkö uskosta osaton puoliso saattaa uskovaksi? Pitääkö hänet pitää avioliitossa keinolla millä hyvänsä hänen sielunsa pelastukseksi? Entä tuleeko minusta avionrikkoja, jos hän lähtee?”

Paavali vastaa ensimmäiseen kysymykseen: ”Ei pidä, sillä uskosta osaton puoliso on uskovan osapuolen pyhittämä.” Tämän ajatuksen välittämä viesti on kahtalainen. Toisaalta on kyse avioliiton kelpaamisesta seurakuntaelämään toisen osapuolen uskon perusteella. Niinpä esimerkiksi heidän lapsensa voidaan ottaa seurakunnan yhteyteen, mikä voisi meidän seurakuntiemme kohdalla merkitä esimerkiksi pyhäkoulua tai jotain vastaavaa lasten toimintaa. Toisaalta taas on kyse siitä, että avioliitto on jo itsessään Jumalan asettamana pyhä, vaikka osapuolet eivät uskoisikaan Jumalaan. Tämä siksi, että avioliitto on asetettu jo luomisen yhteydessä ennen lankeemusta.

Toiseen kysymykseen Paavali vastaa: ”Ei ole takeita siitä, tuleeko uskosta osaton puoliso uskoon. Niinpä uskova osapuoli ei ole pakotettu pitämään toista keinolla millä hyvänsä avioliitossa, jotta tämä voisi pelastua. Uskova ei ole sisimmässään orjuutettu vaan voi olla rauhassa. Hänen ei tarvitse kokea syyllisyyttä, jos uskosta osaton puoliso lähtee hänen uskoon tulonsa tähden. Hän ei ole tällöin syyllistynyt aviorikokseen.” Rauhalla viitataan myös siihen mielenrauhaan, joka seuraa sen tiedostamisesta, ettei puolison pelastuminen ole omissa käsissä vaan korkeammissa.

Porsaanreikä yritetään löytää tyypillisesti uudelleentulkitsemalla jakeen sanoja. Väitetään, että uskova osapuoli ei olisi sidottu enää puolisoonsa aviositein vaan hän voisi rauhassa ja hyvillä mielin uudelleenavioitua. Ajatus on täysin järjetön useammastakin syystä, joita olen käsitellyt jo aiemmin. Keskeinen virhe näin väittävien ajattelussa on ensinnäkin se, ettei näissä jakeissa puhuta yhtään mitään uudelleenavioitumisesta. Sellaisen väittäminen on tekstin vääristelyä, oman ennakolta omaksutun käsityksen tarkoitushakuista lukemista sisään tekstiin. Toinen keskeinen virhe on se ilmeinen ristiriita, joka tällöin syntyy muiden aiheesta puhuvien Raamatun kohtien kanssa, erityisesti avioliiton elinikäisyyttä korostavien kohtien kanssa. Tätä vain alleviivaa se tosiasia, ettei puolison uskosta osattomuus tee avioliitosta Jumalan silmissä ei-avioliittoa.

Kolmanneksi syntyy myös ilmeinen ristiriita edellä olevien jakeiden 10–11 ja niissä esitetyn Herran sanan kanssa koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista. Näin ollen Paavali omavaltaisesti poikkeaisi Jumalan sanasta. Tällöin sanat ”Sanon vielä, en Herran sanana vaan omanani” tarkoittaisivat, että Paavali Jumalan sanasta poiketen esittäisi oman mielipiteensä avioliittoa koskevista asioista. Mutta tämähän tarkoittaisi, että uudelleenavioitumisen hyväksyttämiseen pyrkivät ihmiset laittavat ihmismielipiteen Jumalan sanan edelle. Näin ollen olisimme nimenomaisesti velvolliset hylkäämään jakeet 12–16 ei-Jumalan-sanana. Niinpä, jos niissä jotenkin päin uudelleenavioituminen sallittaisiinkin, sillä ei olisi mitään merkitystä, koska kyseessä ei ole Jumalan sana eikä Jumalan mielipide asiaan. Paavali olisi pistellyt vain omiaan, eikä sellainen riitä totuutta etsivälle kristitylle. Tällöin myös uudelleenavioitumisen oikeuttamaan pyrkivät ihmiset ovat tehneet ihmisen sanasta Jumalan sanaa tärkeämmän – toisin sanoen ihmisestä Jumalaa tärkeämmän – ja ovat syyllistyneet samaan kuolemansyntiin kuin Saatana maailman alussa (Jes. 14:13-14).

Jakeissa 12–16 ei anneta minkäänlaista oikeutta avioeroon eikä uudelleenavioitumiseen. Niissä vain todetaan, että jos uskosta osaton avioliiton osapuoli ottaa ja jättää, niin se ei ole silloin uskovan osapuolen vika eikä hän ole täten syypää siihen, mitä tapahtui. Uskovalle ei kuitenkaan anneta tässä tekstissä mitään oikeutta uudelleenavioitumiseen siinäkään tapauksessa, että hänen uskosta osaton puolisonsa ottaa ja jättää. Kyseisten jakeiden tarkoitus on lohduttaa niitä, joille on käynyt näin ja jotka surevat sitä, että heidän puolisonsa ei tullut uskoon. Ensisijainen ajatus nimittäin tässä on, että uskova puoliso pyrkii saattamaan ei-uskovan puolisonsa uskoon. Mutta sitten jos tämä ei onnistu ja puoliso lähtee, lohdutetaan uskovaa sillä, että hän ei voinut tehdä enempää, koska eihän sitä tiedä, voiko pelastaa puolisonsa vai ei. Jumala haluaa antaa tällaisessa tapauksessa mielenrauhan asiasta eikä orjan mieltä, jossa ollaan ajatuksissa kiinni toisessa. Tätä tarkoittaa ”sillä rauhaan Jumala on teidät kutsunut”.

Muutenkin tuollainen tilanne, jossa toinen osapuoli on uskossa ja toinen ei, pitäisi olla mahdollinen vain, jos uskosta osattomasta avioparista toinen osapuoli on tullut uskoon avioitumisen jälkeen. Nimittäin Raamattu selvästi kieltää uskovaa menemästä naimisiin uskosta osattoman kanssa (2. Kor. 6:14-16).

Eräs pointti on vielä syytä huomioida. Nimittäin jos jakeissa 12–16 hyväksyttäisiin uudelleenavioituminen (mitä siinä siis ei tehdä), se hyväksyttäisiin vain yhdessä erityisessä tapauksessa: silloin, jos uskovan ihmisen uskosta osaton aviopuoliso lähtee kävelemään. Kuitenkin ihmiset, jotka pyrkivät hyväksyttämään uudelleenavioitumisen, laajentavat omaehtoisesti tämän koskemaan kaikenlaisia muitakin tilanteita. Tällaisiksi ”erityistilanteiksi” alkavatkin yllättäen käydä myös uskovan osapuolen uskosta osattomasta puolisosta ottamat erot, minkä jälkeen tämä ”oikeus” tuntuu laajentuvan myös kahden uskovan välisiin avioliittoihin. Eikä lopulta tarvitakaan enää mitään erityistilannetta vaan kaikki uudelleenavioitumiset alkavatkin käydä. Tämä on perin epäjohdonmukaista.

4) Suomessa en ole vielä kuullut kovinkaan usein, mutta englanninkielisessä maailmassa kuulee silloin tällöin seuraavanlaisen väitteen: ”Raamattu ei varsinaisesti määrittele avioliittoa muualla kuin Mooseksen laissa, jossa puhutaan erokirjakäytännöstä. Niinpä meidänkin tulee sallia tällä perusteella avioerot.”

Väite on ensi alkuun kuultuna suorastaan pöyristyttävän typerän kuuloinen. Onko sen esittäjä lainkaan käyttänyt aivosolujaan? Tällöin nimittäin kumottaisiin kaikki Jeesuksen ja Paavalin opetukset Uudessa testamentissa. Lisäksi on syytä tiedostaa, että Mooseksen laki ei tarkkaan ottaen määrittele avioliittoa vaan vain avioliiton aseman teokraattisessa yhteiskunnassa. Avioliitto määritellään Raamatussa jo luomiskertomuksessa, ja sen luonnetta ja olemusta tarkennetaan useasti Vanhassa ja Uudessa testamentissa esimerkiksi juuri liitto-käsitteen avulla.

Esitetyn väitteen takana lienee ajatus siitä, että Jeesus olisi jotenkin päin säilyttänyt Mooseksen lain erokirjakäytännön. Mutta on täysin selvää, että Jeesus nimenomaisesti kumosi sen vedoten luomiskertomukseen ja omiin sanoihinsa, joissa hän selvästi ilmaisi, että avioero ei ole lainkaan sallittu, niin kuin ei ole myöskään uudelleenavioituminen, jos ero tulee (Matt. 5:31-32).

”On sanottu: … Mutta minä sanon teille: …” (Matt. 5:31-32).

Lisäksi väitteen esittäjä tuskin on tullut ajatelleeksi, mitä seurauksia sillä olisi, jos hänen väitteensä pitäisi paikkansa. Se nimittäin tarkoittaisi, ei ainoastaan erokirjakäytännön ottamista Mooseksen lain avioliittosäädöksistä, vaan myös kaiken muun. Tällöin ei voisi vain noukkia ”rusinoita pullasta” ja ottaa pelkästään ero-oikeutta. Pitää johdonmukaisuuden nimissä seurata myös muita avioliittoa koskevia määritteitä, joita Mooseksen laissa on, kuten lankousavioliittolakia. Jos veljesi kuolee eikä hänellä ole lapsia, sinun on pakko mennä naimisiin veljesi lesken kanssa ja siittää tälle lapsia. Ja emme voi myöskään jättää avioliittoa koskevia rangaistuksia sikseen. Kivitystuomion tulee seurata todennettua aviouskottomuutta, samalla tavoin kuin erokirja seuraa todentamatonta. On joko hyväksyttävä molemmat puolet asiasta tai hylättävä ne. Yhden puolen ottamista ja toisen jättämistä kutsutaan kohteliaasti sanottuna epäloogisuudeksi ja tavanomaisemmin sanottuna täydeksi typeryydeksi.

8.3 Väärinkäytöksiin perustuvat vastaväitteet

1) Otetaan vielä viimeisimmäksi yllättävän usein vastaan tuleva väite, jolla avioeroja pyritään oikeuttamaan: ”Entä jos mies hakkaa vaimoaan joka päivä?”

Tämä pitäisi oikeastaan sijoittaa sentimentaalisten väitteiden joukkoon, mutta sen yleisyyden takia käsittelen sen erikseen ja kaiken edellä sanotun jälkeen. Ensinnäkin on todettava, että näin väittävä ei käytännössä juuri koskaan ole itse sellaisessa tilanteessa, että avioliitossaan olisi perheväkivallan uhri. Tätä väitettä käytetäänkin yleensä pyrittäessä oikeuttamaan avioeroja yleisesti.

Avioliitto, jossa on alkanut perheväkivalta, tulisi ensinnäkin ohjata heti (ammatti)avun piiriin. Silloin tilanteelle yleensä on vielä tehtävissä jotain. Pitkittynyt ja kroonistunut väkivalta on jo oire paljon muustakin (ja pääsääntöisesti muusta) kuin avioliiton ongelmista. Mietittäessä tätä kysymystä avioeron etiikan kannalta on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, mitä avioliitto on. Kyseessä on kahden ihmisen tuleminen yhdeksi. Niinpä mies tai nainen, joka syyllistyy väkivaltaan puolisoaan kohtaan, kohdistaa väkivallan tietyssä mielessä myös itseensä.

”Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä.” (Ef. 5:28-29).

Tämä tarkoittaa, että toistuvan väkivallan tekijä on rikkonut jo sekä itsensä että puolisonsa. Ymmärrettävästikään kukaan ei pysty elämään toistuvan väkivallan alla. Yksittäisissä tapauksissa täytyy voida neuvotella, pyytää ja antaa anteeksi. Yksittäisen teon jälkeen otettu avioero kertoo itse asiassa enemmän väkivallan kohteen rakkaudettomuudesta kuin väkivallan tekijän. Mutta kroonistuneessa tilanteessa ei ymmärrettävästikään kukaan pysty elämään. Tällöin asumusero lienee aikalailla itsestään selvä seuraamus toistuvasta perheväkivallasta. On voitava suojella sekä itseään että lapsiaan.

On kuitenkin ymmärrettävä, että avioero ei ole edes tällöin kristityn teko, koska se merkitsee avioituessa annetun lupauksen rikkomista. Kyseessä on vain välien rikkoontuminen ja elämän siirtäminen erilleen, ei liiton purkaantuminen Jumalan silmissä. Ja vaikka avioero tällaisessa tilanteessa otettaisiinkin, ei kenelläkään ole pienintäkään oikeutta mennä uusiin naimisiin jonkun toisen kanssa – oli kyseessä sitten väkivallan uhri tai sen tekijä. Avioiduttaessa Jumalan edessä annettu lupaus rakastaa kuolemaan asti koskee myös näitä tapauksia. On myös voitava luottaa siihen, että Jumala voi tehdä ihmeen. Väkivallan tekijä voi tulla uskoon ja/tai hän voi tehdä parannuksen. Mutta vaikka niin ei koskaan kävisikään, se ei oikeuta rikkomaan aviovalaa eikä myöskään uudelleenavioitumaan.

2) Äskeisen väitteen kanssa samaa sukua on myös seuraava väite: ”Entä jos mies pettää jatkuvasti vaimoaan?” (Huomaa muuten, että nämä kysymykset ovat yleensä naisten esittämiä (feminismi?). Siksi olen esittänyt ne muodossa ”Entä jos mies… vaimoaan?”)

Aviouskottomuus on toki vakava synti. Siitä ei liene mitään epäilystä. Mutta Jeesuksen ja Paavalin mukaan kyseessä on kuitenkin täsmälleen yhtä vakava synti kuin avioeron ottaminen ja täsmälleen yhtä vakava synti kuin uudelleenavioituminen. Näitä kaikkia kolmea syntiä nimitetään Uudessa testamentissa aviorikos-termillä, joka on kuolemansynti (1. Kor. 6:9).

Aviouskottomuus on ilman muuta synti niin Jumalaa kuin myös puolisoa kohtaan. Mutta se ei ole erityisasemassa suhteessa muihin synteihin, joita voi kohdistaa puolisoonsa. Siihen pätee aivan sama katumuksen ja anteeksiantamisen vaatimus kuin muihinkin synteihin (Matt. 6:14-15, Matt. 18:21-22,35). Katuvalle veljelle tai sisarelle on annettava anteeksi. Muussa tapauksessa Jumala ei anna anteeksi sille, jota kohtaan on oltu uskottomia!

Erityisesti Hoosean porttovaimo on esimerkkinä Jumalan suhtautumistavasta (Hoos. 3:1-2). Se osoittaa, että ovi anteeksiantamukselle ja sovinnolle aviouskottomuudesta tulee olla auki myös ihmisten välisissä avioliitoissa.

Jatkuvassa uskottomuudessa (esimerkiksi pysyvän rakastajan tai rakastajattaren pitämisen tapauksessa) tilanne toki muuttuu. Ymmärrettävästi tällainenkaan tilanne ei silti tee tyhjäksi avioituessa Jumalan edessä annettua lupausta rakastaa toista myötä ja vastoinkäymisissä. Nyt vain on tullut se vastoinkäymisten aika. Jos rakastajan tai rakastajattaren pitäjä ei asian esiin tultua ota avioeroa mutta ei myöskään tee parannusta, on asumusero tai vaihtoehtoisesti seksuaalielämän muunlainen keskeyttäminen asianmukainen ratkaisu. Tällöinkään ei silti pidä sulkea ovea Jumalan ihmeen ja uskottoman puolison parannuksen suhteen. Mutta vaikka niin ei koskaan tapahtuisi, ei se silti anna minkäänlaista oikeutta Jumalan edessä annetun avioliittolupauksen rikkomiseen rakastaa puolisoa kuolemaan asti. Uskovan ei tule ottaa aloitteellisesti avioeroa. Eikä se myöskään anna pienintäkään oikeutta uudelleenavioitumiseen, vaikka ero tulisi.

9. Käytännön kysymyksiä

Niiden keskuudessa, jotka hyväksyvät Raamatun opetukset avioerosta ja uudelleenavioitumisesta, voi nousta esiin käytännön kysymyksiä, miten tietynlaisissa tilanteissa tulisi toimia. Tällöin ei ymmärrettävästikään ole kyse halusta oikeuttaa vääriä ratkaisuja ja tekoja vaan aidosta halusta pyrkiä elämään Jumalan mielen mukaisella tavalla. Siksi vastauksia ja neuvoja annettaessa suhtautumisen tulee olla erilainen – toivon mukaan aidosti opastava.

Ensimmäinen ohje, jonka voi Raamatun pohjalta antaa riippumatta tilanteista, joita elämässä tulee vastaan, on että avioliittoa solmittaessa Jumalan edessä annettu lupaus rakastaa puolisoa myötä ja vastoinkäymisissä kuolemaan asti velvoittaa kaikissa tilanteissa niin kauan kuin puoliso elää. Tämä koskee yhtä hyvin väkivaltaa, aviouskottomuutta, avioeron jälkeistä tai uudelleenavioitumisen jälkeistä tilannetta.

Uskova ihminen ei saa olla aloitteellinen osapuoli avioerossa. Jos tilanne menee sellaiseksi, ettei omassa kodissaan pysty asumaan aviopuolison vakavien tekojen kuten perheväkivallan takia, on asumusero tai muu aikalisän ottaminen oikea ratkaisu – ei siis avioero. On voitava antaa loppuun asti parannuksen mahdollisuus toiselle osapuolelle, mutta yhtä lailla on voitava varjella itsensä ja lastensa koskemattomuutta, turvallisuutta ja elämän olosuhteiden inhimillisyyttä.

Uudelleenavioituminen ei myöskään saa olla koskaan uskovalle vaihtoehto. Jos toinen osapuoli ottaa avioeron, ei uskova ihminen saa koskaan tämän toisen osapuolen eläessä avioitua kenenkään toisen kanssa, oli tilanne mikä tahansa. Avioeroon voi joskus joutua ilman omaa syytään, mutta uudelleenavioituminen on aina oma valinta! Sitä ei kukaan voi koskaan perustella mitenkään päin. Se on aviorikos ja kuolemansynti. Ilman katumusta ja parannusta uudelleenavioituminen vie uskovankin helvettiin (1. Kor. 6:9). Tämän lisäksi uudelleenavioitumisen erityisenä ongelmana on, että ihminen tulee riistäneeksi alkuperäiseltä puolisoltaan mahdollisuuden parannukseen. Tämä on yhtälailla vakava asia.

On siis selvää, että jos ihminen on tilanteessa, jossa avioero on takana, on pidättäydyttävä uudelleenavioitumisesta ja järjestettävä elämä tämän mukaisesti. Mieleen voi kuitenkin nousta kysymys, miten tulisi toimia tilanteessa, jossa on eronnut ja uudelleenavioitunut ja vasta nyt havahtunut siihen, että on toiminut väärin? On tehtävä parannus. Raamatun mukaan parannus on ensisijaisesti mielenmuutosta (kreik. metanoia). Toisin sanoen, jos ennen ajatteli uudelleenavioitumisen olevan oikein, pitää tekoaan nyt vääränä, tunnustaa sen syntinä Jumalalle ja pyytää sitä anteeksi.

Vaikka mielenmuutos on tärkeintä parannuksessa, tulee siihen kuitenkin liittyä myös jonkinlainen elämänmuutos. Jos ajattelemme muita syntejä Raamatussa kuin avioero ja uudelleenavioituminen, opetetaan niistä, että tekijän on luovuttava entisestä elämäntavastaan ja teoistaan ja omaksuttava uusi, Jumalan mielen mukainen elämäntapa.

”Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle.” (Ef. 4:28)

Jos naimisissa olevalla miehellä on rakastajatar ja hän havahtuu sydämessään, tulee synnintuntoon, tulee rakastajatar jättää ja palauttaa suhde oman aviopuolison kanssa kuntoon. Näin useimmat kristityt neuvojat antaisivat ohjeeksi. Vain hyvin pieni vähemmistö suosittaisi avioeron ottamista omasta puolisosta ja naimisiin menemistä rakastajattaren kanssa.

Avioeron ja uudelleenavioitumisen kohdalla tämä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että uusi avioliitto on purettava ja palattava ensimmäisen eli varsinaisen puolison luo. Tai jos paluu ensimmäisen puolison luo ei ole mahdollista, on jäätävä parisuhteetta. (Muista, että paluukielto ensimmäisen puolison luo koski vain Mooseksen lain erokirjakäytäntöä. Uusi testamentti opettaa toisin: 1. Kor. 7:10-11.)

Kuitenkin elämässä voi tulla vastaan tilanteita, joissa nämä parannuksen käytännön seuraukset eivät ole itsestään selviä. Tilanne, jossa ensimmäinen puoliso on myös uudelleenavioitunut ja mahdollisesti saanut lapsia uuden kumppanin kanssa, ja jossa itse on uudelleenavioitunut ja saanut lapsia uuden kumppanin kanssa, on käytännöllisesti katsoen vaikea. Siinä on ehdottomasti etsittävä ja kyseltävä Jumalan tahtoa ja johdatusta. Korostan kuitenkin, että nyt emme puhu varsinaisesti itsenäisistä moraalisista ratkaisuista vaan vain niistä käytännön seurauksista, joita parannuksella eli mielenmuutoksella on.

Tietyssä mielessä on erikoista, että monet kristityt neuvojat eivät ole kovin johdonmukaisia. Useimmat antavat aivan oikein homoliitossa elävälle uskoon tulleelle ohjeeksi parisuhteen purkamisen ja parisuhteetta elämisen, mikäli seksuaaliseen taipumukseen ei tule muutosta. Samoin tämän kaltainen ohje annetaan esimerkiksi afrikkalaiselle moniavioiselle miehelle. Hänelle useimmiten sanotaan, että hänen tulee purkaa avioliitot muiden paitsi ensimmäisen vaimon kanssa, mutta hänen on jatkettava taloudellista ja muuta huolenpitoa myös muista. Esimerkkinä saatetaan ottaa Raamatusta Aabrahamin tilanne, jossa hän erotutti Haagarin, lähetti tämän lapsineen pois luotaan erämaahan ja uudisti alkuperäisen liittonsa Saaran kanssa. Kuitenkaan tällaisia ohjeita ei yleensä anneta uudelleenavioituneille, mikä on rehellisesti sanottuna epäjohdonmukaista.

Vaikka katumus sydämessä ja ajatuksissa on keskeisintä, on kuitenkin selvää, että jotain käytännön seurauksia täytyy mielenmuutoksella olla. Ihminen on mielestäni velvollinen huolehtimaan kaikista niistä velvoitteista, joita hänelle on elämässä kertynyt. Tässä mielessä pidän ehdottoman tärkeänä ainakin kaiken vihamielisyyden purkamista ensimmäisen ja varsinaisen puolison kanssa. Yhtä tärkeää on myös huolehtia välien korjaantumisesta lapsiin, joita ensimmäisen puolison (ja kaikkien sen jälkeen olleiden puolisoiden) kanssa on saatu. Ensimmäistä kertaa avioiduttaessa annettu lupaus rakastaa puolisoa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä kuolemaan asti on edelleen voimassa. Tämän jälkeen uusissa avioitumisissa annetut valanomaiset lupaukset eivät ole sinänsä päteviä, koska ne on annettu rikkoen ensimmäisenä annettu lupaus.

Jos uuteen avioliittoon jäädään sen tähden, että sen purkamisesta seuraisi enemmän ongelmia kuin sen kasassa pitämisestä, on ainakin huolehdittava seuraavista asioista. Ensinnäkin on ymmärrettävä, että seksuaalinen kanssakäyminen on aviorikos ensimmäistä eli varsinaista puolisoa kohtaan. Siksi seksuaalielämä on keskeytettävä ja alettava elää ikään kuin vain kämppäkavereina. Käytännössä tämä tarkoittaa kaksoisvuoteesta luopumista ja kahden erillisvuoteen hankkimista. Toiseksi on ymmärrettävä, että olet nyt moniavioinen! Sinulla on siksi velvollisuus huolehtia kaikista naisistasi ja kaikista heidän lapsistaan, oli ne sitten saatu sinun tai jonkun muun kanssa. Sinun tulee huolehtia heidän tarpeistaan, olivatpa ne sitten aineellisia tai henkisiä.

10. Avioero ja uudelleenavioituminen kirkkohistoriassa

Varhaiset kristityt ymmärsivät Raamatun tekstien kieltävän uudelleenavioitumiset kaikissa tapauksissa, jos ensimmäinen puoliso on elossa. Apostolisen ajan jälkeen varhaiset kirkkoisät seurasivat Raamattua eivätkä näin ollen hyväksyneet avioeroa. Poikkeuksena heillä oli vain niin sanotun pysyvän aviorikoksen tapaus, jossa toinen puoliso oli jättänyt perheensä ja ottanut toisen kumppanin. He eivät kuitenkaan hyväksyneet uudelleenavioitumista jätetylle osapuolelle tällaisenkaan eron jälkeen.

Tämä varhaiskristillinen ymmärrys siirtyi keskiajan katoliseen kirkkoon, jossa avioliiton solmiminen julistettiin sakramentiksi. Avioerosta tai sen jälkeisestä uudelleenavioitumisesta oli seurauksena ekskommunikaatio eli erottaminen paikallisen seurakunnan (ehtoollis)yhteydestä. Vaikka keskiajan katolisessa kirkossa oli järkyttävä määrä ongelmia ja vääristymiä, tässä asiassa kuitenkin seurattiin varhaiskristillistä traditiota, joka seurasi Raamattua.

Reformaation aikana 1500-luvulla Erasmus Rotterdamilainen pyrki etsimään keinoja purkaa Rooman kirkon avioero- ja uudelleenavioitumiskiellot. Hän tulkitsi uudelleen Raamatun kohtaa 1. Kor. 7:15 ja väitti, että ilmaisu ”ei ole sidottu” (kirj. ’orjuutettu’) ei tarkoittaisikaan uskovan ihmisen omaatuntoa vaan tämän uskosta osatonta puolisoa. Tämä oli radikaali poikkeama siitä, miten varhaiset kristityt ja kristikunta koko historiansa ajan olivat kyseisen tekstin ymmärtäneet. Hyvin pian Erasmus laajensi tämän luomansa oikeuden myös uskovan osapuolen ottamiin eroihin, sekä myöhemmin myös tilanteisiin, joissa molemmat osapuolet ovat uskossa.

Erasmus on myös se, joka keksi uudelleentulkita Matt. 19:9 ilmaisua ”muun syyn kuin haureuden tähden” siten, että tämä ei tarkoittaisikaan avioliittoa edeltävää aikaa vaan sen sijaan jotakin laiminlyöntiä avioliiton aikana kuten uskottomuutta. Tällä perusteella hän pyrki hyväksyttämään avioerot ja uudelleenavioitumiset ensin uskottomuustapauksissa, sekä myöhemmin kaikissa muissakin tapauksissa. Englanninkielisessä maailmassa puhutaan edelleenkin ”Erasmuksen poikkeuksesta” (Erasmian Exception) tämän Raamatun kohdan uudelleentulkinnan kohdalla.

Enemmistö varhaisista reformaattoreista omaksui valitettavasti tämän kannan. Reformaation aikana syntyi voimakasta katolisen kirkon kritiikkiä niin, että joskus lapsi heitettiin pois pesuveden mukana, eli hylättiin sellaisetkin opetukset, jotka olivat oikeita ja raamatullisia. Tämä näkyi radikaalireformaatiossa esimerkiksi kolminaisuusopin kieltämisenä, ja päälinjan reformaattoreiden kohdalla avioeron ja uudelleenavioitumisen hyväksymisenä. Taustalla vaikutti myös monien saksalaisten ruhtinaiden halu avioeroon ja uuteen avioliittoon. Siksi oli poliittisesti ”viisasta” sallia heille erot ja uudet avioliitot, koska näin saatiin heidän suojeluksensa katolista kirkkoa vastaan. Englannissa reformaatio ja Rooman kirkosta irtaantuminen tapahtuivat peräti yksin tämän syyn takia, kun Paavi ei antanut hyväksyntää Englannin Henrik-kuninkaan avioerolle ja uudelle avioliitolle (sekä myöhemmin monille uusille avioliitoille).

Suomessa avioerot yleistyivät 1940-luvulla, jolloin moni sodan aikana hätäisesti solmittu avioliitto päättyi. Sotilaat nimittäin menivät sodan aikana yleisesti naimisiin sen takia, että avioitumisesta sai kolmen päivän rintamaloman. Valitettavan monessa tapauksessa tämä oli peräti ainoa syy avioitumiseen. Tässä tilanteessa Suomen ev.lut. kirkko teki oikean ja raamatullisen päätöksen olla vihkimättä eronneita uuteen avioliittoon, mutta presidentti Paasikivi kumosi tämän päätöksen presidentin oikeudella vuonna 1952 ja pakotti kirkon vihkimään eronneita (rikkoen kirkon itsemääräämisoikeutta). Kyseessä on hyvä esimerkki aikansa valtionkirkon ongelmista.

Opetus avioerosta ja uudelleenavioitumisesta (raamatullisesti ymmärrettynä) tulisi kuulua jokaisen seurakunnan, herätysliikkeen ja kristillisen järjestön opetusohjelmaan säännöllisesti. Myös jo uudelleenavioituneiden on saatava tietää, mitä Raamattu opettaa, jotta he voivat katua ja saada anteeksi kuolemansyntinsä. Tässä on pastoreilla, opettajilla ja seurakunnan johtajilla suuri vastuu ja peiliin katsomisen paikka.

Todellinen uskonpuhdistus ei saa olla poliittisten suhteiden pelaamista itselle edullisiksi vaan sen pitäisi olla tinkimätöntä paluuta Raamattuun. Sen tähden on tärkeää palata nykyseurakunnissakin Raamatun opetuksiin koskien avioeroa ja uudelleenavioitumista. Näihin synteihin syyllistyneitä on Jeesuksen opetuksen mukaisesti nuhdeltava (Matt. 18:15-17), ja jos he eivät tästä huolimatta tee parannusta, heidät on viimesijaisena keinona erotettava seurakunnasta (1. Kor. 5:1-5).

– Mikko Satama –

[*] Vaikka Tobitin kirja kuuluu Vanhan testamentin apokryfikirjoihin eikä siten ole osa kanonista Raamattua, käy siitä kuitenkin historiallisena tosiasiana ilmi, miten Israelissa Mooseksen lakia ymmärrettiin ja tulkittiin. Tobitin tekstissä kirjallinen liittosopimus mainitaan nimenomaan Mooseksen lain (ei maallisen lain) vaatimuksena.

Avioero ja uudelleenavioituminen

Login Form